Vuosi 1958 ja Suomi: Kesän eduskuntavaaleissa suurimmaksi puolueeksi noussut Skdl ei päässyt hallitukseen. Neuvostoliitto veti suurlähettiläänsä kotiin ja katkaisi kauppaneuvottelut. Nikita Hrushtshev julisti, että Suomen idänsuhteet olivat ajautuneet yöpakkasiin. Presidentti Urho Kekkonen taivutti maalaisliiton lähtemään yöpakkashallituksesta.
Vuosi 2007 ja Viro: Viron hallitus siirrätti pronssisotilaan Tallinnan keskustasta. Ei aikaakaan, kun Venäjä hillitsi Viron kautta kulkevan öljyn, dieselin ja bensiinin kulkua ainakin 30 prosenttia, Venäjän rautatieyhtiö alkoi huoltaa Viron-rataa, maantiesilta Viroon meni remonttiin ja Pietarin vähittäiskaupat poistivat virolaistuotteet hyllyiltä. Kun patsaskriisi laukesi, nämäkin päätökset pantiin pöytälaatikkoon.
Tapahtumasarjojen välillä on noin neljä vuosikymmentä, mutta asiasisällöltään ne ovat kuin kaksi marjaa. Taloudelliset keinot - joita joskus myös painostukseksi kutsutaan - kuuluivat Neuvostoliiton ulkopolitiikan vakioarsenaaliin. Viron tapaus osoittaa, että vaikka valtion nimi on vaihtunut, työkaluja politiikanteon jatkeeksi valitaan yhä samasta pakista. Terät voivat olla tylsempiä ja veisto hienovaraisempaa, mutta tapa tehdä politiikkaa on sama.
Itsenäisten valtioiden politiikkaa sanelee aina kansallinen etu, mutta valtioiden väliset sopimusjärjestelyt ehkäisevät sen raadollisinta ajamista. Sääntöihin kuuluu, etteivät valtiot puutu toistensa sisäisiin asioihin, kunhan vain valtiot eivät riko allekirjoittamiaan kansainvälisiä sopimuksia.
Voimistuva Venäjä on alkanut käyttäytyä enenevästi samalla tavalla kuin Yhdysvallat, joka pahimpina hegemoniavuosinaan sopeutui kansainväliseen yhteispeliin vain silloin kun sellainen sille sopi. Vaikka Yhdysvallatkin kytkee kauppaa ja politiikkaa toisiinsa, Venäjä menee siinä pidemmälle - eikä suuremmin edes ujostele kytkyä. Tämä juontaa juurensa Venäjälle tyypillisestä valtiokeskeisestä ajattelusta. Sen mukaisesti keskus päättää politiikasta, jota muut sitten noudattavat. Näin kaupalliset edut ovat suoraan alisteisia poliittisille eduille. Kun niitä ajetaan, muiden näkökohdat ja molemminpuolisen hyödyn tavoittelu syrjäytetään helposti.
Toinen asia on, saiko Venäjä esimerkiksi Viro-toimillaan pisteitä muualta kuin kotirintamalta. Kokonaissaldo taisi mennä miinukselle; tuskinpa se oli tarkoitus.
Politiikan harjoittamisesta talouden keinoin on tuoreita esimerkkejä myös Venäjän suhtautumisessa Suomeen. Kymmenien kilometrien rekkajonot Suomen puolella rajaa eivät ole merkki vain Venäjän kehnosta infrastruktuurista ja tehottomasta tullista, vaan myös Venäjän kuljetusalan edunvalvonnasta.
Samaan sarjaan kuuluu Venäjän aikomus korottaa pyöreän puun vientitulleja lähivuosina. Näin tehdään, koska presidentti Vladimir Putin linjasi 2005, että Venäjä vähentää puun vientiä ja rakentaa lisää omaa jalostuskapasiteettia. Tästähän ei ole sinänsä mitään pahaa sanottavaa. Samaan aikaan Venäjä pyrkii kuitenkin maailman kauppajärjestön WTO:n jäseneksi, ja sen sääntöihin tällainen tullipolitiikka ei mahdu.
Politiikan ja talouden symbioosi oli tiivis takavuosikymmeninä Suomen ja Neuvostoliiton suhteissa. Kun valtiosuhteet eivät takkuilleet, kauppakin sujui kuin siima. Kun Moskova rakennutti 1970-luvulla Kostamuksen, rautamalmikaivoksen avauksessa ei ollut juuri taloudellista järkeä. Jo 1946 löydetty malmi oli köyhää ja kaivos oli keskellä korpea, mutta lähellä Suomen rajaa ja Urho Kekkosen hellimää Kainuuta. Kostamuksen rakennuttaminen suomalaisvoimin oli Moskovan lahja Kekkoselle.
Uusin esimerkki politiikan ajamisesta talouden keinoin on Venäjän, Kazakstanin ja Turkmenistanin päätös rakentaa kaasuputki Turkmenistanista Kazakstanin kautta Venäjälle ja yhdistää se Venäjältä Eurooppaan menevään putkistoon. Se oli kova isku Yhdysvalloille ja EU:lle, jotka halusivat vetää putken Kaspianmeren poikki ja saada se siten irti Venäjän näpeistä.
Näin Venäjä tiivistää otettaan Keski-Aasiasta ja tekee samalla todella tuottoisaa bisnestä. Venäjä säästää omaa maakaasuaan ja myy sitä halvalla kotimarkkinoille, ostaa halvalla kaasua Keski-Aasiasta ja myy sitä kalliilla Eurooppaan.
Venäjä-tuntijat ovatkin alkaneet yhä enemmän verrata Putinia tsaari Aleksanteri III:n. Tämän kuuluisin sanonta oli, että Venäjällä on kaksi liittolaista: maa- ja merivoimat. Putinillakin on kaksi liittolaista: öljy ja maakaasu.