Kirjoittaja on professori, ulkoasiain-
neuvos.
"Minne riennät sinä, Venäjä, vastaa! Ei vastausta. Kulkuset helisevät ihanasti, jyrähdellen repeilee kappaleiksi ilma muuttuen tuuleksi, ohi lentää kaikki, mitä vain on maan päällä, ja karsaasti väistäen antavat tietä muut kansat ja valtakunnat."
Tuota Nikolai Gogolin jo vuonna 1842 esittämää kysymystä on viimeksi lähtenyt selvittämään - yhtenä monien joukosta - eduskunnan tulevaisuusvaliokunta. Sen talvella valmistunut raportti "Venäjä 2017" on tavallaan ensimmäinen osoitus virallisesta mielenkiinnosta sitä kohtaan, mitä itärajan takana on tapahtunut ja tapahtumassa.
Jo Neuvostoliiton aikana sen kehityksen vakava analysointi oli Suomessa vähäisempää kuin monissa muissa Euroopan maissa. Tilausta oli lähinnä erilaisille "kotiryssä"- ja neuvostojohtajien terveydentila -pohdinnoille, parhaimmillaankin suppeille kremlologisille esityksille, vaikka juuri meillä on runsaat 1 300 kilometriä yhteistä rajaa itänaapurin kanssa. Samaan aikaan monissa sijainniltaan etäisemmissä maissa panostettiin kiitettävällä tavalla tutkimukseen ja Moskovan tapahtumien lähes päivittäiseen seurantaan.
Kun Neuvostoliitto luhistui, Suomesta hävisi olemassa ollut vähäinenkin asiantuntemus. Sille ei ollut käyttöä, koska itänaapurista "ei tarvinnut enää välittää". Sen energian uskottiin kuluvan sisäiseen kahinointiin ja vaikeuksien suossa rämpimiseen. Ajattelussa oli tiettyä takaumaa 1930-luvun "savijalkajättiläinen"-tuntoihin. Mielenkiinto suuntautui lähes totaalisesti länteen, ja siellä se on myös pysynyt, ei vähiten eräänlaisen uhmakkaan "henkisen suursuomalaisuuden" siivittämänä: "Takana Länttä ja EurooppaaÊ6;"
Äkkiä on havahduttu huomaamaan, että meillä on rajan takana Neuvostoliiton perillinen, joka elää voimiensa väkevää kokoamisen aikaa. Se on kaikessa hiljaisuudessa noussut jopa suurimmaksi kauppakumppaniksemme. Samaan aikaan tietomme siitä ja sen tulevaisuudentavoitteista ovat luvattoman hatarat. Tässä suhteessa kirjasenakin julkaistu tulevaisuusvaliokunnan raportti on tervetullut. Toivottavasti se on alku jollekin uudelle.
Raportista käytyä vaisua lehtikeskustelua seuratessa silmään on pistänyt se, miten vaikeata on ollut antaa tunnustusta hankkeen ideoijalle Esko-Juhani Tennilälle. Ollaanko Suomen mediassa todella yhä niin syvällä henkisissä juoksuhaudoissa, ettei tunnustusta voida jakaa edes silloin, kun siihen olisi aihetta?
"Suomen Venäjä-suhteiden on kuuluttava Suomen poliittisen ja taloudellisen asialistan kärkeen. Käsillä oleva raportti pyrkii omalta osaltaan osoittamaan tietä tähän suuntaan", toteaa valiokunnan puheenjohtaja Jyrki Katainen saatesanoissaan.
Paljon hyödyllistä suppeaan tekstimäärään on saatu mahdutetuksikin. Jo alun napakka esittely nyky-Venäjästä on hyödyllinen. Paikka paikoin asioita on selvästi mietitty ajan kanssa. Hyvästä esimerkistä käy pohdiskelu Naton ja Neuvostoliiton tulevasta suhteesta, josta todetaan, että Venäjä tulee mitä todennäköisimmin jatkossakin suhtautumaan varauksellisesti Naton laajentumiseen.
Jälkimmäisen kaavailut sijoittaa ohjuspuolustusjärjestelmänsä osia Venäjän rajan läheisyyteen saattavat raportin mukaan lisätä sotilaallista jännitettä, jolloin Moskova voi vastatoimena turvautua taktisten ydinaseiden uudelleen ryhmittämiseen.
Julkaisuun sisältyy myös joukko pitkän aikavälin ennustuksia. Mielenkiintoista aivovoimistelua, johon tietysti pätee sama, mitä Konsta Pylkkänen aikanaan lausahti kaukoviisaudesta: Tässä lajissa on kaksi pahaa vikaa, asia jää huvikseen tapahtumatta, tai se sattuu eri tavalla.
Valiokunnan johtopäätökset ovat realistisia ja osoittavat, että projektiin on paneuduttu kunnianhimoisesti. Erityisesti korostaisin raportin avainoivallusta: suomalaisen "Venäjä-osaamisen" ja sen lisäämisen tärkeyttä. Se ei ole mahdollista ilman kielitaitoa, joka avaa kirjallisuuden, kulttuurin ja keskinäisen kanssakäymisen kautta tien naapurien ja ennen muuta heidän ajattelunsa ymmärtämiseen. Vain sitä kautta tietämys ja tuntemus kasvavat.
Tärkeää on pitää mielessä sekin, ettei Suomi - jos se ajattelee omia etujaan - voi hoitaa suhteitaan Venäjään vain ja ainoastaan Brysselin kautta. Myös toimiva suora kahdenvälinen yhteys on tarpeen. Se on realiteetti, jonka peruste selviää karttaan vilkaisemalla. Esimerkiksi Saksalle ja Ranskalle tämä on itsestään selvyys, vaikka niiden asema on edullisempi ja poliittinen painoarvo olennaisesti suurempi kuin Suomen.
Tulevaisuusvaliokunta päätti osuutensa raportista ehdotukseen, että seuraava hallitus sisällyttäisi ohjelmaansa poikkihallinnollisen Venäjä-politiikkaohjelman, jonka johto uskottaisiin pääministerille ja valtioneuvoston kanslialle. Istuvan hallituksen ohjelmasta en moista kokonaisuutta ole kuitenkaan löytänyt, vaikka valiokunnan puheenjohtaja Vanhasen ministeristössä nykyisin istuukin.
Näin hallituksenvaihdoksen jälkeen on ehkä hyvä muistuttaa viisaudesta, jonka edellinen kokoomuslainen ulkoministeri A.S. Yrjö-Koskinen aikanaan tiivisti seuraavasti: "Suomen ja Neuvostoliiton poliittisissa suhteissa on käsittääkseni luottamusmomentilla aivan keskeinen merkitys, vielä suuremmassa määrässä, kuin mitä hyvien suhteiden ylläpitämiseen muiden maiden kanssa yleensä vaaditaan."
Yrjö-Koskinen korosti olevansa tällä kannalla, vaikka "oikeistomies" onkin.