Pohjoismaiden puolustusministerien yhteisartikkeli oli ehkä merkittäväkin turvallisuuskeskustelun käänne. Se sanoi selvästi tähän asti sievistelevillä kiertoilmauksilla peitetyn perusasian. Venäjän aggressiivinen politiikka on saanut pohjoismaat tehostamaan puolustustaan. Venäjän asenne on hyökkäävä, pohjoismaat puolustautuvat.
Ilmiselvän asetelman äärimmilleen pelkistäminen on erityisen tärkeää varsinkin suomalaisille, sillä tätä uudella tavalla kärjistynyttä ongelmaa on yritetty hallita vanhaan tyyliin. Ei ole uskallettu nähdä ongelman varsinaista olemusta.
Kun Venäjä pelaa shakkia, suomalaisten mestaruus tammipelissä ei paljon auta. Voimapolitiikkaa vastaan ei voi suojautua muuten kuin yrittämällä kehittää vastavoimaa.
Suomi on Euroopan unionin Nato-vihamielisen jäsen, ainakin epäluuloisin ja yleisnegatiivisin. Venäjän aggressiivisuus on kuitenkin saanut yleisen mielipiteen hyväksymään yhä läheisemmän yhteistyön Naton kanssa, ja tämän tien päässä voi joskus olla jäsenyys.
Jos Venäjä on todella niin kauhuissaan Natosta kuin sen propaganda uhoaa, ongelma olisi helppo ratkaista. Se voisi estää Naton etenemisen pohjoisessa luopumalla kansalliskiihkoisesti imperialistisesta politiikastaan naapurimaitaan kohtaan ja omaksumalla normaalit kansainväliset käytöstavat.
Nyt Venäjän hätistää Suomea kohti Natoa. Lopputulos voi olla yllättävästi samanlainen kuin toisen maailmansodan aikainen asetelma. Jatkosotaan johtaneen kehityksen ja siitä syntyneen sodan aikana Stalin suorastaan pakotti Suomen hakeutumaan yhteistyöhön Saksan kanssa.
Mutta Suomi hoiti Saksa-suhteensa niin, että Hitler ei pystynyt toteuttamaan tätä kautta merkittäviä operaatioita Neuvostoliittoa vastaan. Natoon liittynyt Suomi varmasti ainakin yrittäisi saada lännen pitämään matalaa profiilia pohjoisessa, kunhan Venäjäkin pitäisi.
Venäjän kiihkoilu Nato-asiassa osoittaa huonoa historian tajua. Mitä rajuimmin sanakääntein se vastustaa Suomen liittoutumista, sitä selvemmin se osoittaa haluavansa naapurimaissaan vapauksia, joiden ottamista niiden Nato-jäsenyys vaikeuttaisi. Mitä voimakkaammin Venäjä vastustaa Suomen sotilaallista liittoutumista, sitä selvempää on että Suomi tarvitsee Nato-jäsenyyden.
Jos Venäjä hillitsisi Nato-vastaisuuttaan, Suomi alkaisi taas palata suomalaisten enemmistölle tyypilliseen Nato-vastaisuuteen ja negatiivisuuteen Yhdysvaltoja kohtaan. Venäjä tekee täsmälleen toisin ja lietsoo itselleen epäedullista kehitystä. Jos lopputuloksena on Suomen liittyminen Natoon, Venäjä saa syyttää siitä itseään.
On tapahtunut poliittinen ilmastonmuutos. Kulisseissa tuntuu orastavan haluttomuus toistaa enää hallitusohjelmien perinteistä kestohokemaa, jonka mukaan Nato-jäsenyys on muuten mahdollinen, mutta kuluvalla vaalikaudella mahdoton.
Samaan aikaan on syntynyt yhteinen tahto tehostaa aseellista puolustuskykyä. Suomen valmius liikkua ja hakea asemia tuntuu parantuneen.
Koska Naton jäsenyys on virallisen sanamuodon mukaan mahdollinen, se on tietysti mahdollinen vaikka heti, mutta liittoutuminen muutaman lähivuoden aikana on hyvin epätodennäköistä. Kukaan ei kuitenkaan voi tietää, millaisessa tilanteessa ollaan parin vuoden kuluttua.
Nato-jäsenyyden vaatiminen nyt alkavalta hallitukselta olisi tyhmää. Yhtä tyhmää oli tähän asti vallalla ollut jankutus, että ainakaan menossa olevan vaalikauden aikana jäsenyyttä ei haeta eikä edes valmistella.
Liittoutuminen voi perustua vain siihen, millaiseksi tilanne kehittyy, miten presidentti ja hallitus sen arvioivat, ja siihen, hyväsyykö eduskunta niiden ratkaisun. Päätöksen tekee turvallisuuspolitiikan johto poliittisella vastuulla. Niin se teki myös parikymmentä vuotta sitten Suomen liittyessä Euroopan unioniin. Menettely mittasi demokratian kykyä päättää iso asia äärimmilleen vaikeutetulla tavalla, ja tulos oli hyvä, vaikka sitä kohti mentiin kompuroiden.
Turvallisuusjohdon on pistettävä itsensä likoon sen puolesta, mitä se pitää isänmaalle välttämättömänä. Sen jälkeen asian ratkaisee valtiopäiville kokoontunut eduskunta kansalta saamansa valtuutuksen perusteella. Jos ylintä valtiovaltaa käyttävää eduskuntaa halutaan taas nöyryyttää, kuten Euroopan unioniin liittymisestä päätettäessä, voidaan tietysti järjestää myös neuvoa antava kansanäänestys.
Se on kuitenkin mahdollista vasta kun on jotakin, mistä voi äänestää. Siihen tilanteeseen tullaan jos presidentti ja hallitus ovat päättäneet hakea jäsenyyttä ja selvittäneet, millaisilla ehdoilla se voi tapahtua. Silloin kansanäänestykseen tulevat vaihtoehdot olisivat turvallisuuspoliittisen johdon päätöksen hyväksyminen tai turvallisuuspoliittisen johdon vaihtaminen.
Kyllä kansa päättää.
Kirjoittaja on valtiotieteen tohtori, joka toimii vapaana tutkijana ja kolumnistina.