Viime viikolla ilmestyi Venäjän ja sen kielen sekä kulttuurin tuntijan Antti Karppisen Venäjän aatetta etsimässä -trilogian päätösosa "Sirppi, vasara ja tähti". Moskovassa ja Leningradissa 16 vuotta diplomaattina palvellut Karppinen selostaa kirjasarjassaan naapurimme tilaa ennen muuta maassa viime vuosina Venäjän aatteesta käydyn keskustelun avulla. Tässä ei ole ollut kysymys mistään ohimenevästä aatehistoriallisesta debatista, vaan nykypäivän haasteet nähdään pitkiä filosofisia ja historiallisia trendejä vasten slaavilaisuutta tai ortodoksisuuttakaan unohtamatta. Venäjä koki 1980- ja 1990-lukujen taitteessa uusimman historiansa mittavimmat mullistukset: Neuvostoliitto hajosi ja kaikkivaltias kommunistinen puolue menetti monopolinsa.
Maassa pidettiin ensimmäiset vapaat vaalit, Afganistanista vetäydyttiin nöyryytettynä, Molotov--Ribbentrop-sopimus julistettiin laittomaksi ja Tshekkoslovakian miehitys 1968 tuomittiin. Venäjä oli nälänhädän ja sisällissodan partaalla ja joutui käymään läpi kaksi vallankaappausyritystä.
Älymystö, jolla on aina Pushkinin ajoista asti ollut tärkeä roolinsa vallanpitäjiin nähden, on tässä uudessa vaiheessa osallistunut kiivaasti maansa tilan pohtimiseen sekä Venäjän aatteen etsimiseen. Tämä nyt lähes 20 vuotta jatkunut keskustelu, on keskittynyt kysymyksiin, joista monet on esitetty jo aiemmin Venäjän historian eri murrosvaiheissa. Taas kerran on pohdittu: "Keitä me olemme, missä nyt mennään, miten kaikki tämä saattoi tapahtua, kuka on syyllinen, eikö vain Venäjä voi pelastaa itsensä ja mitä on tehtävä?"
Lisäksi Tshetshenian sota sekä erityisesti viime viikkojen tapahtumat Venäjällä ovat jälleen nostaneet ajankohtaiseksi kysymyksen, onko Venäjä Eurooppaa ja osa sen kulttuuriperintöä ja jakaako Venäjä eurooppalaiset arvot, joihin ihmisoikeudet ja sananvapaus kuuluvat ja joiden kunnioittamiseen Venäjä on sitoutunut YK:n, Euroopan neuvoston ja Etyjin kautta.
Venäjä ei ole yksin etsiessään sosialismin jälkeen kansallista aatettaan ja identiteettiään. Myös itäisessä Keski-Euroopassa on menossa vaikea sopeutumisen ja kipeitten reformien kausi siitä huolimatta, että useat alueen maista ovat jo sekä Euroopan unionin että Naton jäseniä.
Entisessä Jugoslaviassa ylimenokausi on ollut tunnetusti kaikkein tuskallisin. Venäjällä on takanaan 70 ja Itä- sekä Keski-Euroopan mailla 45 sosialismin vuotta. Saksassa kysytään puolestaan DDR:n jäljiltä, onko maa edelleen jaettu kahtia tai tarvitaanko enää uutta kansallista identiteettiä, onhan Saksa ensi sijassa eurooppalainen ja aito demokratia.
Neuvostoliiton hajottua tilanne sen entisissä tasavalloissa on vaihdellut suuresti. Baltian maat, jotka ehtivät olla 23 vuotta itsenäisiä maailmansotien välisenä aikana, ovat selvinneet parhaiten. Ukraina, joka on Moskovan kannalta avainvaltio, sekä Georgia ovat kokeneet omat vallankumouksensa ja joutuneet aika ajoin kriisitilanteisiin suhteissaan Venäjään. Etelä-Kaukasiassa on jäätyneet konfliktinsa.
Myös Keski-Aasiassa on levotonta, eikä demokratiakehitys ole siellä juuri edennyt. Venäjän kannalta entisten neuvostotasavaltojen liittymä Ivy, johon Baltian maat eivät alunpitäenkään tulleet mukaan, on ollut pettymys poliittisesti, sotilaallisesti ja taloudellisesti. Ivyn sisällä on niin ikään syntynyt alueellisia ryhmittymiä, joista Moskovasta katsottuna osa hyvinkin ongelmallisia.
Karppinen toteaa Venäjän sisäisestä kehityksestä että, "kaikesta tiedon määrän kasvusta huolimatta länsimaisen ihmisen on kovin vaikeaa hahmottaa venäläisten elämäntilannetta, heidän ajatteluaan ja toimintansa motiiveja". Lännessä muistutetaan helposti, ettei demokratia tai vallan kolmijako toimi Venäjällä, eikä maassa ole kunnon puolueita oppositiosta puhumattakaan. Venäjältä länsimaalaisuutta etsiviä ei Karppisen mukaan useinkaan kiinnosta se luovuus, jolla venäläiset yrittävät historiansa uudessa vaiheessa ja vaihtelevalla menestyksellä ratkoa mittavia ongelmiaan.
Venäjä on edennyt tiellä kohti demokratiaa, oikeusvaltiota ja markkinataloutta pisimmälle talousreformeissaan. Uuden vuoden puheessaan 1993 Boris Jeltsin piti maansa suurimpana vitsauksena järjestäytynyttä rikollisuutta.
Viime aikojen kehitys Venäjällä Anna Politkovskajan murha kärjessä on osoittanut, ettei tilanne ole paljoakaan helpottunut. Putin on puolestaan nostanut maansa päällimmäisiksi ongelmiksi negatiivisen väestökehityksen lisäksi lain kunnioittamisen puutteen sekä korruption. Monien läntisten tarkkailijoitten mielestä Venäjä on tänään vakaampi, mutta samalla vähemmän demokraattinen kuin Jeltsinin aikana, vaikka ei Jeltsinkään lopulta mikään varsinainen demokraatti ollut.
Putin palauttaa parhaillaan Venäjän suuruutta kasvaneitten öljy- ja kaasutulojen turvin. Ne tekevät mahdolliseksi myös puolustuksen modernisoinnin. Lisäksi mieliin palautetaan Venäjän historian tähtihetket ja kulttuurin saavutukset. Uutta Venäjä-aatetta tai identiteettiä ei ole vielä löydetty. Niitä etsitään innolla edelleen samalla kun historiallinen murroskausi ja sopeutuminen muutoksiin jatkuu.
Uutta on nyt Venäjän ja EU-Euroopan kasvanut keskinäinen taloudellinen riippuvuus sekä energiakysymysten entistä keskeisempi osa. Myös maailmanlaajuisiin uhkiin ja haasteisiin vastaaminen pakottaa Venäjän ja lännen tänään yhteistyöhön.
Kirjoittaja on ulkoasiainneuvos ulkoministeriössä.