Suomen turvallisuuspolitiikka on muuttunut nopeammin ja radikaalimmin kuin Ruotsin. Hyväksyttyään muotoilun sotilaallisesta liittoutumattomuudesta ja itsenäisestä puolustuksesta 1992 hallitus jätti pois ilmauksen "puolueettomuus" jo vuoden 1995 turvallisuuspoliittisen selonteon.
Seuraavassa, 1997 annetussa raportissa kerrottiin selkeämmin mahdollisuudesta ottaa vastaan sotilaallista apua ulkopuolelta: "Mikäli Suomen omat resurssit eivät ole riittävät, se voi YK:n peruskirjan mukaisesti pyytää muiden maiden apua hyökkäyksen torjumisessa". Tämän mukaisesti ilmaus "itsenäinen puolustus" korvattiin "uskottavalla puolustuksella".
Suomalaiset ovat alkaneet ruotsalaisia aikaisemmin ja suoremmin puhua maan turvallisuuspolitiikan optioista eivätkä ole sulkeneet pois Nato-jäsenyyttä. Erityisen selvää tämä oli Martti Ahtisaaren presidenttikaudella. Ahtisaari käytännössä vakiinnutti Suomen mahdollisuuden liittyä Natoon, ottamatta tässä huomionn Venäjän mielipidet-tä.
Vastikään Ahtisaari ilmoitti avoimesti Suomen Nato-jäsenyyden olevan välttämätön sanoen, että tilanne, jossa maa jäisi liittoutuman ulkopuolelle, muuttuisi hankalaksi.
Halosen linja erilainen
Vuonna 2001 Ahtisaaren tilalle presidentiksi tulleen Tarja Halosen asenne on hyvin selkeä. Virkaanastujaisissaan hän totesi, että se hänestä riippuu, Suomi pysyy liittoutumattomana maana. Tämän kannan presidentti on toistanut myöhemminkin.
Yhdessä viimeaikaisista lausunnoistaan hän korosti jälleen, että tällä hetkellä ei ole perusteita muuttaa liittoutumattomuuspolitiikkaa muuttamiselle, ja Suomelle on välttämätöntä säilyttää tilanne, jossa sen on mahdollista osallistua Euroopan turvallisuusjärjestelyihin, vaikka se ei ole Naton jäsen.
Ei ole syytä epäillä presidentti Halosen nykyisen kannan vilpittömyyttä. Mutta on syytä pitää mielessä, että optiopolitiikka säilytetään, eivätkä mahdolliset skenaariot riipu pelkästään presidentin hyvästä tahdosta. On muistettava, että vuoden 2000 perustuslakiuudistuksen myötä presidentin valtaoikeuksia ulko- ja puolustuspolitiikassa supistettiin ratkaisevasti pääministerin ja eduskunnan eduksi.
Esimerkiksi entisen pääministerin Paavo Lipposen (sd) Nato-kanta oli epämääräisempi kuin presidentin. Keskustapuolueen (entinen) puheenjohtaja Anneli Jäätteenmäki arvosteli 2002 Lipposen hallituksen turvallisuuspolitiikkaa vastaan ja oli vakuuttunut, että Suomen pysyy liittoutumattomana.
Puolesta ja vastaan
Pohjimmiltaan käsite optioista eli turvallisuuspolitiikan kehittämisen erilaisista vaihtoehdoista ei itsessään anna aihetta vastalauseisiin. Se heijastuu monien maiden, myös Venäjän, ulko- ja puolustuspoliittisissa doktriineissa, eikä se ole ristiriidassa Ety-järjestön hyväksymien periaatteiden kanssa kunkin maan oikeudesta tehdä itsenäisesti päätöksiä oman turvallisuutensa alalta.
Olisi kuitenkin virhe tehdä tästä oikeudesta absoluuttinen. Kun valitaan jotakin vaihtoehtoa, on tarpeen ottaa huomioon myös muiden maiden turvallisuusedut, niiden mahdolliset huolenaiheet ja laskea, miten se vaikuttaisi tilanteeseen lähialueella ja kansainväliseen tilanteeseen laajemminkin.
Yleisesti ottaen ne perustelut, joita Suomessa ja Ruotsissa käytetään Nato-jäsenyyden puolesta, ovat monessa suhteessa samanlaisia kuin monissa muissa liittoutuman jäseniksi pyrkivissä maissa.
On totta, että "Venäjän uhkaa", nykyisen Venäjän taholta tulevan mahdollisen sotilaallisen hyökkäyksen merkityksessä, ei mainita erotuksena balteista suoraan. Harvat suomalaiset ja ruotsalaiset uskovat siihen. Enemmänkin keskustellaan riskeistä, jotka liittyvät mahdollisuuteen, että Venäjän tilanne muuttuisi epävakaaksi.
Viime aikoina esille on noussut uusi perustelu. Muutamat suomalaiset tutkijat ja poliitikot ovat ottaneet esille ajatuksen, että Suomen Nato-jäsenyys voisi jopa edesauttaa Venäjän etuja. Esimerkiksi Christer Pursiainen ja Sinikukka Saari - vaikka tunnustavatkin, että joitakin riskejä Venäjän ja Suomen suhteille on olemassa - vakuuttavat, että "Suomen Nato-jäsenyys voisi olla keino edistää yhteistyötä Venäjän ja lännen välillä".
Monet Suomessa ovat epäilleet tuollaisen väitteen oikeellisuutta. Niinpä entinen presidentti Mauno Koivisto Kosovoon viitaten totesi käyneen jälleen selväksi, että suurvallat hallitsevat Natoa. Hän teki johtopäätöksen, että "mikäli Suomi liittyisi Natoon, sen mahdollisuudet vaikuttaa liittoutuman päätöksentekoon olisivat marginaaliset".
On ilmaistu mielipide, että Naton jäsenyys voisi vaikuttaa Suomen ja Venäjän erityissuhteisiin, voisi provosoida Venäjän vastatoimiin ja rikkoa Pohjois-Euroopan tasapainoa.
Jotkut asiantuntijat varoittavat, ettei ole mitään syytä aliarvioida Venäjän yleisen mielipiteen reaktiota Suomen jäsenyyteen, joka nähtäisiin merkkinä paitsi epäystävällisestä, ehkä myös petollisesta maasta, kun otetaan huomioon Venäjällä viime vuosikymmenten aikana muotoutunut kuva Suomesta.
Olisi ennenaikaista pohtia, millaisiin vastatoimiin Venäjä voisi ryhtyä. Erilaiset skenaariot ovat mahdollisia. Vain yksi asia on varma - Venäjä ei voi pysyä passiivisena, jos Nato tulee lähelle sen luoteisrajoja alueille, joilla on erityinen merkitys koko maan puolustuksen kannalta.
Venäjän ja Suomen raja on kaikkein pisin, noin 1 300 kilometriä, maamme kosketuspinta lännen kanssa. Jos lisäämme tähän yhteiset rajat Baltian maiden ja Norjan kanssa, jakolinja Venäjän ja Naton välillä kulkisi koko pohjoisen Euroopan ja Itämeren alueen läpi.
On vaikea kiistää, että Suomen ja Ruotsin irtisanoutuminen sotilaallisesta liittoutumattomuudesta voi merkittävällä tavalla vaikuttaa Pohjois-Euroopan tilanteeseen. Voi olettaa, että ensimmäisenä siitä kärsisi vakiintunut alueellinen ja rajojen yli Venäjän kanssa tehtävä yhteistyö. EU:n pohjoinen ulottuvuus, jonka pääperiaatteena on "myönteinen keskinäinen riippuvuus", menettäisi täysin merkityksensä ja elinmahdollisuutensa.
Vielä yksi asia. Ei ole täysin mahdotonta, että Naton "sateenvarjoa" voitaisiin käyttää "Karjalan kysymyksestä" käytävän keskustelun virittämiseksi, vaikka enemmistö suomalaisista katsoo, että sodan jälkeisten rajojen muuttaminen olisi epärealistista, ja Suomen poliittisen johtajien kanta on selvä.
Uhkista ei ole kyse
Askeleita kohti Natoa on otettu todella paljon, ja kehitys vain jatkuu. On esimerkiksi sopeutettu asevoimia Naton standardeihin, parannettu yhteistyötä Naton kanssa osallistumisessa yhteisiin harjoituksiin sekä syvennetty joukkojen yhteensopivuutta rauhankumppanuussopimuksen puitteissa jne.
Monessa suhteessa Ruotsi on samanlaisella linjalla, mutta Suomi on pidemmällä. Suomalaiset tutkijat Tapani Vaahtoranta ja Tuomas Forsberg arvioivat, että Suomi on Ruotsia syvemmin mukana läntisessä integraatiossa turvallisuuden alalla.
Joka tapauksessa, kun Suomen poliittinen johto lopulta päättää kannastaan, tarpeellinen työ on jo tehty, ja Nato-jäsenyyteen liittyviin sotilaallisiin kysymyksiin liittyviä ongelmia - moniin muihin liittoutuman laajenemisen "toisen aallon" maihin verrattuna - ei tule.
Lyhyesti sanoen, jos luopuminen sotilaallisesta liittoutumattomuudesta muuttuu tosiasiaksi, se ei tapahdu siksi, että sotilaalliset tai muut uhat olisivat tulleet lähemmäksi. Se olisi looginen tulos "askel askeleelta" toteutetusta lähentymispolitiikasta ja sotilaallis-poliittisesta yhteistyöstä Naton rakenteiden kanssa.
Syytä olla valmiina
Uskon kuitenkin, että lopullinen poliittinen päätös vaatii aikaa, kaikista mahdollisista kehitysvaihtoehdoista riippuen. Mutta on tarpeen olla valmiina etukäteen. Joka tapauksessa on tuskin mahdollista odottaa, että suomalaiset tiedottaisivat siitä venäläisille etukäteen ja vielä vähemmän, että he olisivat halukkaita keskustelemaan siitä kanssamme, niin kuin oli tapana Neuvostoliiton ja Suomen välisissä suhteissa, vaikkakin 1980-luvun lopulla Suomi luopui tästä käytännöstä.
Todennäköisimmin me saisimme virallisesti kuulla siitä tapahtuneena tosiasiana.
Vuosi 2004 on mainittu yhä useammin monien asiantuntijoiden analyyseissä ja joidenkin poliitikkojen lausunnoissa. Ei ole mahdotonta, että Suomen sotilaallista liittoutumattomuuspolitiikkaa voitaisiin muuttaa samaan aikaan, kun sekä Nato että EU ottavat uusia jäseniä.
Henkilökohtaisesti katson, että noin radikaali askel vaatii enemmän aikaa, ottaen huomioon, että lopullista päätöstä Baltian valtioiden Nato-jäsenyydestä ei ole vielä tehty. Voidaan kuitenkin odottaa, että väli Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyyden ja Baltian maiden jäsenyyden välillä olisi lyhyt, ehkä parin vuoden luokkaa.
Mahdollisesti myös Ruotsissa asiat kehittyvät samalla tavalla. Voidaan odottaa, että molemmat maat toimivat koordinoidusti ja jättävät Nato-hakemuksensa samaan aikaan kuten tapahtui EU:n suhteen."