Kun maailma valmistautui viime lauantaina ottamaan vastaan uuttavuotta, Venäjän turvallisuusneuvosto oli koolla Moskovassa. Puhetta johti presidentti Vladimir Putin, ja paikalla oli myös energiayhtiö Gazpromin pääjohtaja Aleksei Miller. Kokouksessa ei käsitelty valtion tai yhtiön turvallisuuteen liittyviä asioita, vaan maakaasutoimituksia Ukrainaan.
Joulun aikoihin Putin allekirjoitti lain, joka sallii Gazpromin ulkomaalaisomistuksen nousevan yli tähän asti rajana olleen viidenneksen. Lisäksi presidentti puhui kauniisti siitä, että hyvä hallintotapa tulee ulottaa Venäjän energiayhtiöihin.
Hetkinen, jokin tässä kuviossa mättää. Suuren valtion presidentti istuu pöydässä, jossa mietitään, millä ehdoilla Ukraina saa Venäjältä maakaasua. Kun Ukraina ei hyväksy vaadittua hintaa, Venäjän valtion yli 50-prosenttisesti omistama yhtiö silmää räpäyttämättä sulkee hanat. Maailman johtavaksi energiajätiksi hamuava Gazprom rakentaa samaan aikaan itsestään kuvaa kunniallisena yhtiönä, johon länsimaisten kapitalistien kannattaisi sijoittaa varojaan. Pääjohtaja Millerin visioissa Gazprom laajenee kaasubisneksestä myös öljy- ja sähköyhtiöksi, joka alkaisi kilpailla energia-alan suurimman yrityksen paikasta maailmassa Exxonin kanssa.
Asetelman muuttaa entistä ristiriitaisemmaksi se, että Venäjä johtaa tänä vuonna rikkaiden teollisuusmaiden G8-ryhmää. Venäjän puheenjohtajakauden kahdesta johtoteemasta toinen on sattumoisin energiaturvallisuus.
Ukraina on maksanut kaasustaan alihintaa. Hintojen yhtenäistäminen on Venäjältä sinänsä oikeaa politiikkaa ja se on ehto Venäjän pääsylle maailman kauppajärjestön WTO:n jäseneksi. Suurin pulma WTO-neuvotteluissa on ollut se, millä hinnalla Venäjä myy maakaasua kotimarkkinoillaan. Venäjä on suostunut nostamaan sisäisiä hintojaan noin kaksinkertaisiksi vuoteen 2010 mennessä. Silloinkin kotimarkkinoiden hinnat olisivat vain noin puolet nykyisistä maailmanmarkkinahinnoista.
Ukrainan kohdalla ongelma on menettelytavoissa. Mikä sopi Neuvostoliitolle, sen ei pitäisi sopia enää Venäjälle. Jos sopii, Venäjä vain ampuu itseään jalkaan. Nyt nähtyä on totuttu kutsumaan kiristykseksi, jonka ei pitäisi kuulua minkään valtion käytöstapoihin nykymaailmassa.
Toinen vastalauseen arvoinen seikka on se, että Venäjä käyttää hinnoittelussaan poliittista mittatikkua. Neuvostoliitto teki paljon laajemmassa mittakaavassa samoin. Politiikassaan aktiivisesti länteen tähyävä Moldova saa pulittaa 160, lännen leirissä jo olevat Baltian maat noin 120 ja lännestä kauempana olevat Azerbaidzhan, Armenia ja Georgia 110 dollaria tuhannelta kuutiolta. Sen sijaan Venäjän henkiystävä Valko-Venäjä maksaa maakaasustaan asevelihintaa eli alle 50 dollaria. Moldovakin on kieltäytynyt maksamasta.
Lisäksi Ukrainaan käytetty mittatikku muuttui vuodessa. Putinin talousneuvonantajan paikalta juuri eronnut Andrei Illarionov kertoi venäläisradion haastattelussa, että Ukrainan kaasun hinnaksi sovittiin vuosille 2005-2009 tasan 50 dollaria sen presidentinvaalien alla. Kreml halusi näin tukea Moskovan-mielistä ehdokasta, joka kuitenkin loppujen lopuksi hävisi Viktor Jushtshenkolle. Kun "väärä" ehdokas voitti, sopimus oli yhtäkkiä mitätön.
Tapaus Gazprom on hätkähdyttävä esimerkki nyky-Venäjästä, jossa poliittinen ja taloudellinen valta yhdistyvät entistä enemmän samoihin käsiin, käytännössä samalla tavalla kuin entisessä Neuvostoliitossa. Gazpromin hallituksessa istuu liuta Venäjän hallituksen ministereitä, ja yhtiön hallitusta johtaa Putinin luottomies, ensimmäinen varapääministeri Dmitri Medvedev. Lännessä noudatettuun hyvään hallintotapaan kuuluu, etteivät virassa olevat poliitikot istu yhtiöiden johtopaikoilla.
Tapaus Ukraina on taas käytännön sovellutus siitä, miten tämä taloudellisen ja poliittisen vallan yhdistelmä toimii. Illarionov perusteli lähtöään sillä, että viime vuonna Venäjä meni huonompaan suuntaan. Illarionovin mukaan "Venäjä on lakannut olemasta vapaa ja demokraattinen maa". Hän sanoi myös, ettei Venäjä käytä energiavarojaan vain ulkopolitiikan instrumenttina, vaan "aseena".
On tietysti hyvä kysymys, onko Venäjä ollut koskaan vapaa ja demokraattinen. Tärkeämpi kysymys on silti se, mikä on Venäjän nykykehityksen suunta. On huolestuttavaa, että Venäjä on alkanut käyttää ulkopolitiikassaan vanhoja konsteja. Suomessa muistetaan, että kun yöpakkashallitus aloitti, Neuvostoliitto katkaisi kauppaneuvottelut. Hallitus joutui lähtemään. Kun Baltian maat pyrkivät itsenäistymään, Moskova sulki kaasuhanat joksikin aikaa 1991. Kun Ukraina ilmoitti, että se haluaa vastavetona kaasukiistalle muuttaa Venäjällä vuokralla olevan Sevastopolin laivastotukikohdan vuokrasopimusta, Venäjän puolustusministeri Sergei Ivanov uhkasi heti Ukrainaa aluevaatimuksilla.
Kysymys on enemmästäkin kuin vain Ukrainasta ja maakaasusta. Venäjällä on edellytykset nousta taas maailmanpolitiikan suurtekijäksi, mutta sen on ymmärrettävä, ettei neuvostoaikoihin ole paluuta. Niin kauan kuin tämä ei mene jakeluun, suurin häviäjä on Venäjä itse.