Velka on veli otettaessa, mutta veljenpoika maksettaessa. Jotenkin tähän tapaanhan vanhassa kansanviisaudessa valistetaan. Kyllä vanha kansa tiesi. Sen tietää jokainen, joka on joutunut joskus ottamaa suuren velan ja maksamaan sen pois omalla työllä ansaitsemillaan tuloilla.
Tavallinen taapertaja ei juuri sen suurempaa lainaa elämässään tarvitse kuin asuntolaina. Siinä sitä riittääkin savottaa. Menneinä vuosikymmeniä siitä oli pakko selviytyä kymmenessä vuodessa. Pidempiaikaisia lainoja vapailta markkinoilta ei juurikaan irronnut. Nykyään otetaan miltei elinikäisiä lainoja. Joidenkin lainakakku lienee niin suuri, että siitä riittää siivu seuraavaan elämäänkin.
Tänään tuntuu siltä, että lainaan liittyvä vanha viisaus olisi jotenkin hämärtynyt. Muistetaan vain viisauden kärki, mutta unohdetaan loppu. Pankit suorastaan tyrkyttävät rahaa. Korot ovat niin alhaalla, etteivät ne miesmuistiin ole olleet. Todellisuus hämärtyy: se, että rahasta on joka tapauksessa maksettava, ja se, että korkomarkkinoilla huomenna kaikki voi olla toisin.
Ihmisen muisti on tunnetusti lyhyt. Ei ole kuin puolen toistakymmentä vuotta siitä, kun lainojen korot olivat moninkertaiset nykykorkoihin verrattuna. Harva asiantuntija uskoo korkojen pysyvän tämänhetkisellä tasolla kovinkaan kauan. Tulevaa ei kuitenkaan ajatella; ajatellaan vain tätä päivää, tätä hetkeä.
Ilmassa on jotain samaa kuin 1980-luvun lopulla, jolloin rahamarkkinoiden vapauduttua tuntui siltä kuin raha ei loppuisi koskaan eikä keneltäkään. Asuntokauppa kävi kuumana. Hinnat karkasivat pilviin. Sama meno on vallalla nyt. Etenkin suurissa kaupunkikeskuksissa, kuten Oulussa, hintataso on jo kestämättömällä tasolla.
Tästä ei hyvä seuraa. Onnenvuosien jälkeen tuppaa tulla ankeammat ajat. Se on nähty ja koettu monesti, kuten rapiat vuosikymmen sitten. Hinnat juoksivat aikansa, mutta katto tuli vastaan ja romahdus. Hulluista vuosista kansa maksoi kipeästi. Jotkut kuolettavat silloin tehtyjä velkoja tai annettuja takauksia yhä.
Edesmennyttä lamaa on tietysti turha manata esille. Olihan se varsin poikkeuksellinen. Vastaavaa oli koettu edellisen kerran 1930-luvun pula-aikana. Mutta yhtäläisyyksiä 1980-luvun kulutusjuhlien ja tämän päivän välillä on niin paljon, ettei aikoja malta olla rinnastamatta.
Tosi on, että olemme nyt kiinteä osa Euroopan markkinoita. Se valaa pientä uskoa siihen, ettei 1990-luvun alun romahduksen kaltaista syöksyä pääse tapahtumaan. Tai jos pääseekin, silloin koko Eurooppa vyöryy johonkin syvään tuntemattomaan.
Kaikki menee hyvin niin kauan kun kansalla pyyhkii hyvin; on työtä ja turvattu tulo. Talouselämästä tulleet viestit aiheuttavat kuitenkin levottomuutta. Osinkoa omistajalleen tänään maksava yritys käynnistää yt-neuvottelut huomenna ja siirtää tukun työpaikkoja Kiinaan ylihuomenna. Siinä työntekijä asuntolainoineen on yksi pieni pelinappula vain.
Ympäristöministeriön virkamiehet ovat havahtuneet asuntomarkkinoiden ylikuumenemisesta. Eivät yhtään liian varhain. He ovat kaivaneet esille vanhan ja moneen kertaan alasammutun ehdotuksen asuntolainojen verovähennysoikeuden leikkaamisesta muilta kuin ensiasunnon ostajilta.
Ehdotus on saanut saman vastanoton kuin aikaisemmin: se tyrmättiin heti. Sinänsä ehdotus on järkeenkäypänä. Onhan hullua, että valtio avittaa asunnon hintojen nousua. Ongelma vain on siinä, että verovähennysoikeus on keskeisiä tukipilareita, joiden varaan suuri joukko asuntovelallisia on rakentanut kykynsä selviytyä lainasta.