Ulkoisen vapauden voi viedä, mutta ei sisäistä. Näin totesi kotiseurakuntani kirkkoherra itsenäisyyspäivän jumalanpalveluksessa keskiviikkona. Nämä sanat kuvaavat erinomaisesti myös virolaisen toimittajan ja elokuvaohjaajan Imbi Pajun juuri ilmestynyttä kirjaa Torjutut muistot (Like).
Teoksessaan Paju kertoo virolaisten kansallisesta murhenäytelmästä, joka alkoi elokuussa 1939 solmitusta Molotovin-Ribbentropin sopimuksesta, jota myös Hitlerin ja Stalinin sopimukseksi kutsutaan. Sen salaisessa lisäpöytäkirjassahan Baltian maat ja Suomi määriteltiin Neuvostoliiton etupiiriksi.
Imbi Pajun kirja on hätkähdyttävää luettavaa. Hän kuvaa samanaikaisesti yhteiskunnallisia tapahtumia sekä yksittäisten ihmisten traagisia kohtaloita. Pajun kirjassa varsinkin naiset kertovat niistä häväistyksistä ja ihmisoikeuksien loukkauksista, joita he kokivat Stalinin ajan sortojärjestelmän rattaissa.
Uhrien kärsimyksistä kertoessaan Pajun tekstistä huokuu myös kirjoittajan oma tuska, sillä hänen äitinsä ja tätinsä kokivat nuorina naisina jotain käsittämättömän pahaa. Niin pahaa, ettei Paju ole kaikkia edes kyennyt heiltä kysymään. Jotain niin pahaa, että hän heräsi usein lapsena siihen, että painajaisunta nähnyt äiti huusi apua.
Kuitenkin Viron miehityksen, vainojen ja totuuden kartoittaminen on Pajun mukaan edelleen vaikeaa, vaikka maa on ollut jo 15 vuotta itsenäinen.
-- Puna-armeijan julmuus Virossa ei ole herättänyt maailmalla juurikaan myötätuntoa, sillä puolen vuosisadan ajan NKVD:n (Neuvostoliiton sisäasiain kansankomissariaatti) toiminnan katsottiin kuuluneen kommunistiseen maailmanjärjestykseen, hän kirjoittaa.
Hyökkäyksen uhri = syypää
Yksittäiset virolaiset eivät ole juuri kertoneet neuvostoajan vaikeuksista, sillä terrorin oloissa kasvaneiden ainoa selviytymiskeino oli muistojen torjunta. Ja tämä muistilukko on jäänyt päälle vapauden koitettuakin.
Kirjassaan Paju arvostelee eräitä länsimaisia ja myös joitakin virolaisia historiantutkijoita varsin yksipuolisista tulkinnoista, joita on tehty katsomalla asioita lähes pelkästään neuvostoajan lähteiden valossa. Tällöin hyökkäyksen uhrista tulee helposti syypää. Pajun mukaan esimerkiksi Viron sotaa edeltäneestä viimeisestä presidentistä Konstantin Pätsistä (1874--1956) luotu kuva on varsin yksioikoinen. Pätsiähän on länsimaisissakin yleisesti luonnehdittu diktaattoriksi ja saksalaismieliseksi sekä mieheksi, jolla oli myös hämäriä liiketoimia ja kytköksistä Neuvostoliittoon.
Meidän suomalaisten pitäisi helposti tunnistaa lähdekritiikitön historian tulkinta vaikkapa Mainilan laukauksista. Eikä tällainen kapean tirkistysaukon läpi pursotettu historian selitys ole tuntematonta tänäkään päivänä. Äskettäinhän ruotsalainen toimittaja ja kirjailija Henrik Arnstad esitteli näkemyksiään Suomen ja natsi-Saksan sotilaallisesta liittolaisuudesta.
Psykiatria = käsitteiden väärinkäyttö
Suomalaisen historiantutkijan Seppo Zetterbergin tavoin Imbi Paju korostaa lähdekritiikin suurta merkitystä etenkin neuvostolähteitä tulkittaessa. On tunnettava tarkkaan, millaisessa ympäristössä, missä yhteydessä ja mitä varten dokumentit ovat syntyneet. Virkailijat lähettivät Stalinille mieluista tietoa, sillä muutenhan heidän oma henkensä saattoi olla vaarassa.
Pajun mukaan hän itsekään ei vielä muutama vuosi sitten käsittänyt täysin stalinismia epäinhimillisine toimintatapoineen ja asiakirjojen väärentämisineen. -- En ollut ymmärtänyt järjestelmän propagandan laajamittaisuutta.
Kirjailija muistuttaa, että Neuvosto-Venäjälle perustettiin jo varhain 1920-luvulla erityinen disinformaatiovirasto (väärän tiedon virasto), jonka tehtävänä oli koostaa valheellisia tiedonantoja ja asiakirjoja.
Rikoslaki = oikeudenkäytön kuningatar
Neuvostoajasta, rankaisutoimista ja vainosta puhuttaessa on Pajun mielestä tärkeää ymmärtää myös järjestelmän rikollinen semantiikka (sanojen merkitys).
Esimerkiksi neuvostopsykiatriassa normaaliksi katsottiin ihminen, joka ei "suhtautunut kielteisesti neuvostojärjestelmään". Sen sijaan sen vastustajat olivat rikollisia, joita rankaistiin rikoslain eri pykälien mukaan.
-- Neuvostoliiton oikeusjärjestelmä oli omanlaisensa, sillä rikoslaki oli luokkataistelun väline ja "oikeudenkäytön kuningatar", kuten lakikokoelman laatija, Neuvostoliiton valtiosyyttäjä Andrei Vyshinski asian ilmaisi.
Jos sopivaa rikosnimikettä ei löytynyt, epätoivottu ihminen suljettiin mielisairaalaan. Presidentti Konstantin Päts eristettiin NKVD:n valvonnassa olevaan erikoissairaalaan, koska hän oli neuvosto-oikeuden mukaan sekä rikollinen että mielisairas.
Vangitseminen = syyllisyys
Neuvostoliiton oikeusjärjestelmää leimasi Imbi Pajun mukaan oppi, joka merkitsi syytetylle todennäköistä syyllisyyttä. Sitä ei nimittäin enää tarvinnut todistaa, koska tämän "juridiikan" mukaan syytetty oli syyllinen, koska hänet oli vangittu.
Neuvostoliiton miehitettyä Baltian maat niissäkin otettiin käyttöön turvallisuusjärjestelmä, joka käytti fyysistä ja psyykkistä kidutusta tunnustusten, rutiinitiedon ja ilmiantojen saamiseksi. Ruumiillista kidutusta kutsuttiin "fyysiseksi vaikutuskeinoksi".
Stalinin allekirjoittama Neuvostoliiton kommunistisen puolueen keskuskomitean määräys toteaa:
"Fyysinen vaikutuskeino ei ole mikään rikos -- päinvastoin sitä tulee vieläkin enemmän käyttää niiden kansanvihollisten kuulusteluissa, jotka niskoittelevat eivätkä paljasta vielä vapaudessa olevia kanssasyyllisiään ja salaliittolaisia ja näin jatkavat neuvostovastaisuuttaan".