Sijoitusasiantuntija neuvoi ottamaan lainaa ja ostamaan sillä arvotaidetta. Hän oli laskeskellut teosten arvon nousevan muutamassa vuodessa niin paljon, että kohta käärisi melkoisen tilin.Elettiin 1980-luvun rikkaita vuosia. Rahaa olisi saanut kunhan vain olisi mennyt pankkiin ja pyytänyt. Kilpailu rahan tarjontamarkkinoilla oli niin kova, että jos oma pankki ei olisi antanut, naapuripankki olisi.
Joku sisälläni soti kuitenkin vastaan. Olihan juuri vapauduttu ajasta, jolloin pankinjohtajan luona täytyi olla nöyrää poikaa pyytäessään velkaa vaikkapa asunnon ostoon.
Aikaisemminhan oli totuttu siihen, että piti olla siemenrahaa sukanvarressa ennen kuin edes sai lainaa. Ajatus vipata taiteen ostoon tuntui hullulta.
Niinpä kaupat jäivät tekemättä, vaikka sijoitusasiantuntija tarjosi auliisti neuvojaan oikeiden teosten ostoon ja kertoi rohkaisevia esimerkkejä siitä, miten ihmiset ovat äkkirikastuneet taidekaupoilla.Vaurastuminen jäi väliin -- silläkin kertaa.
1990-laman syövereissä kiittelin sisäistä minääni, joka neuvoi varovaisuuteen tuolloin. Voi olla, että taiteesta olisi joutunut maksamaan vielä kovan hinnan ja kauan sen jälkeen kun olisi joutunut myymään teokset pilkkahinnalla.
Sitä mahdollisuutta ei ollut, että vaurastumista olisi malttanut odottaa parikymmentä vuotta. Sinä aikana taulujen arvo olisi toki ehtinyt nousta ja laskea ja vielä uudelleen nousta. Lainaa olisi kuitenkin tarvinnut lyhentää koko laina-ajan.
Äkkirikastumisen mahdollisuus oli, mutta niin oli äkkiköyhtymisen mahdollisuuskin.
Toinen tilaisuus rikastua tarjoutui tämän vuosikymmenen puolivälissä. Tällä kertaa piti saada pankista rahaa asunnon ostoon.
Pankkitoimihenkilö hoksasi, että vakuudet riittäisivät asuntorahan tarvetta suurempaankin lainaan. Niinpä hän neuvoi ottamaan rahaa enemmän kuin pyysin.
Sen verran pankki oli oppinut 1990-luvulta, että nyt sentään puhuttiin vakuuksistakin.
Pankkitoimihenkilö ehdotti, että ottaisin koko potin ja panisin loput lainarahoista kasvamaan erilaisiin sijoitusrahastoihin.
Kiitin kohteliaaksi ja sanoin palaavani sijoitusasioihin kunhan saan velkani maksettua.
Viimeistään pari kolme vuotta sitten olisi päässyt ärräpäitä, jos olisin tarttunut sijoitustäkyyn. Sen verrat syvälle salkut sukelsivat tuolloin.
Ongelma oli sama kuin 1990-luvulla: minulla ei olisi ollut varaa odottaa sijoitusten arvon nousua ja laskua ja sen jälkeen tapahtuvaa mahdollista uudelleen nousua. Tämä mahdollisuus on vain niillä, joilla on ylimääräistä omaa rahaa pelata tällaisia pelejä.
Nämä ovat varsin arkisia, sammakkoperspektiivistä tehtyjä havaintoja siitä, millaisia pelejä rahamaailmassa on pelattu parin kolmen viime vuosikymmenen aikana.
Havainnoilla on yleisempiäkin ulottuvuuksia. Se mitä tapahtuu pienessä mittakaavassa pienelle ihmiselle, tapahtuu isoille talouksille suuressa mittakaavassa.
Pienen ihmisen sattumoiset mokat harvoin heiluttavat kansantalouksia, mutta kun samat pelisäännöt viedään suuriin talouksiin, seurauksetkin ovat eri kokoluokkaa. Ei ole ihme, että maailman raha-asiat ovat sekaisin.
Koko sivistyneeksi itseään kutsuva maailma rakentaa eloa kasvun ja aina vain uuden kasvun varaan.
Niin kauan pyyhkii hyvin kun talous kasvaa oikeasti. Mutta jos kasvu tapahtuu oletusten ja sitä vastaan otetun velan varassa vailla vankkaa todellista kasvun perustaa, on sen tien pää saavutettu jossain vaiheessa.
Ihmisten arkinen elämä ja talouden isot linjat eivät eroa niin paljon toistaan, etteivätkö tietyt talouden lainalaisuudet kosketa kumpaakin.
Velkaa ja velkaa velan päälle ei voi määräänsä kauempaa kasvattaa. Toki velanottoa ei sovi kavahtaakaan, jos sillä saadaan aikaan jotain sellaista, millä se on mahdollista kuitata joskus.
Vanha viisaus pitää paikkansa: velka on veli otettaessa, mutta jo huomattavasti etäisempi sukulainen pois maksettaessa.