Rosa Pisilän veistoksia Varjo
Galleriassa Rovaniemellä 1.2. saakka.
Jokunen vuosi sitten kuvataiteilija Rosa Pisilän töihin alkoi ilmestyä merimerkkejä, kalastusvälineitä ja latoja, pieniä viittauksia tutusta maisemasta. Pisilä arveli niiden vihjaavan syvemmästä kaipuusta takaisin kotiseudulle. Eipä aikaakaan, kun hän pakkasi kamppeensa Turussa ja palasi Kalajoelle.
"Peruskoulun jälkeen olisin hirveästi halunnut mennä taidelukioon, mutta äitini ei päästänyt, koska se olisi tarkoittanut lähtöä Etelä-Suomeen, ja olin vielä niin nuori", Pisilä muistelee.
"Lähdin sitten hieman myöhemmin omin voimin. Keskeytin lukion ja suuntasin Limingan taidekouluun, ja sieltä sitten etappi kerrallaan eteenpäin."
Pisilä sanoo miettineensä, mitä hän tekisi, jos ei olisi palannut Kalajoelle. Turussa asuessaan Pisilä nimittäin touhusi paljon teatterilavasteiden parissa. Sitä ennen hän oli piirtänyt ja maalannut, tehnyt grafiikkaa ja suuntautunut lopulta kuvanveistoon.
"Lavastemaailma kiinnosti, koska siinä on monipuolisesti niitä kaikkia. Minua myös kiehtoi se illuusio, että miten hyvinkin heppoisista materiaaleista luodaan valtavia kulisseja. Lisäksi siellä oli aina tarinat taustalla", Pisilä selvittää.
"Jokaiseen veistotyöhönikin liittyy tarina. Kun teen luonnoksia, kirjoitan ensin tarinan. Hahmottelen myös materiaalin ja värimaailman kirjallisena. Se liittyy hyvin paljon lavastemaailmaan, jossa luetaan käsikirjoituksia."
Veistomateriaalinaan Pisilä käyttää tällä hetkellä kotimaista puuta. Se on ekologinen ja käytännöllinen ratkaisu, sillä hänen miehensä sattuu olemaan rakennusalalla, ja hänen mukanaan kotiin kulkeutuu puutavaraa. Muutenkin Pisilä suosii kierrätysmateriaaleja.
Pisilän töiden ideat puolestaan pulpahtelevat arkipäivän ympäristöstä.
Nykyisen näyttelyn lumipallo pyörähti liikkeelle oman tyttären udeltua, mikä pilvi on, miten se syntyy ja miten vesi liikkuu. Ne taas innostivat Pisilää kyselemään itseltään kaikenlaista, muun muassa sitä, mikä on hänen vastuunsa mistäkin.
Näyttelyssään Pisilä on halunnut kiinnittää huomion erityisesti ympäristöön. Teosten elementteinä toistuvat vesi ja maa, äitimaa. Yhtä lailla veden ja koko ekosysteemin herkkyys ja haavoittuvuus korostuvat.
Taiteesta Pisilä innostui jo pikkutyttönä, kun hän pääsi vanhempiensa mukana Terttu Jurvakaisen näyttelyyn. Muhoksen-vierailulta hankittiin kotiin maalaus, joka oli vasta pintakuiva. Pisilä muistaa hyvin, kuinka hän kipusi sohvan kulmalle seisomaan ja raapi pintaa, kunnes se oli täysin kuiva.
"Työ on täynnä sormenjälkiäni. Olenkin sanonut äidilleni, että en halua mitään muuta kuin sen, sillä siitä on lähtenyt ensikosketus tuoksumaailmaan ja fiilis siitä, että sitä olisi ihana tehdä itsekin."
Varsinaisia taiteilijaesikuvia Pisilä ei osaa nimetä. Suomessa on monia lahjakkaita tekijöitä niin ammattilaisissa kuin harrastelijoissakin.
"Suomalaisista graafikoista rehevää tarinaa kertova Outi Heiskanen viehättää, samoin vastakohtana pelkistettyjä muotoja edustava Hannu Väisänen", Pisilä listaa.
"Veistotaiteessa täytyy kunnioittaa omaa sukupuolta, eli Eila Hiltunen, joka sai tunnettavuutta enemmän ulkomailla kuin Suomessa, sekä surullisenkin kuuluisa lehmätaiteilija Miina Äkkijyrkkä kokonaisvaltaisesta elämänperformanssistaan."