Veikko Huovisen sanankäyttö on äärettömän täsmällistä. Tämä ei kuitenkaan merkitse sitä, että kuvauksessa käytettäisiin junnaavia yksityiskohtaluetteloita, vaan vaikutelma syntyy osuvasta sananvalinnasta, jolla ikään kuin on entistä kaikupohjaa lukijassa.
Huovinen ei ole niitä kirjailijoita, jotka äänteellisellä tasolla matkivat murretta. Kainuulainen kansankieli tuodaan hänen teoksissaan kirjallisuuteen Konsta Pylkkäsen ja puhekumppanien repliikeissä ja sisäisessä puheessa, ja se ilmenee rytmityksessä ja sananvalinnassa.
Kirjailijan varhaistuotannossa oli kainuulaisilla ekspressiivisanoilla melkoinen osuus, mutta kun Siintävät vuoret ilmestyi, saatettiin havaita kirjailijan muuntaneen sanontaansa yksinkertaisemmaksi, vähemmän maalailevaksi.
Varsinkin nuorena Huovinen käytti kansankielen verbejä kuvatessaan henkilöidensä puhetapaa: Mooses Pessi ja Konsta Pylkkänen törisevät, röhisevät ja rönisevät. Amos ja Obadja parkuvat saksankielisen repliikkinsä. Erityisen hyvin tällainen näkö- ja kuuloaistiin vetoava kieli sopii luonnon kuvaamiseen:
”Aamulla ryntäsi pohjoisnavalta tuittupäinen tuuli; pihakoivussa, jota eteläinen kahisutti, vislaili kottaraispoikue pitkiä vihellyksiä kuten sellaisten mustien, keltanokkaisten lintujen heinäkuussa sopiikin hujeltaa.” (Havukka-ahon ajattelija 1952.)
Lähellä täsmällisyyttä on myös Huoviselle ominainen kyky pelkistää havainnoitavan ilmiön ydin ja kuvata se muutamin piirroin. Tämä näkyy hänen kuvatessaan erilaisten ihmistyyppien puhetapaa. Lukijan on koko ajan todettava riemastuneena: just noin, noinhan se sanoisi.
Tästä ovat esimerkkeinä teos Ihmisten puheet (1955) ja sille tavallaan rinnakkainen teos Lentsu (1978). Molemmissa kuvataan pienen kyläyhteisön elämää paljolti siten, että annetaan ihmisten olla äänessä ja puhua omalla tavallaan. Kukin paljastaa itsensä repliikeissään, he erottuvat toisistaan kuin Jukolan veljekset.
Ihmisten puheet onkin niin terävä erilaisten yksilöiden kielivalintojen ja erilaisten kommunikointitilanteiden analyysi, ettei voi kuin ihmetellä, ettei kukaan etevä ohjaaja ole lähtenyt kehittelemään siitä filmiä. Kirja sopisi myös hyvin tyyliopin kurssin oheislukemistoksi.
Läheistä sukua kuulemiselle ja toistamiselle on kirjailijan taito muistuttaa mieleen erilaisia muita tekstejä tai niiden ominaispiirteitä, siis eräänlainen tyylillinen intertekstuaalisuus.
Huovinen esimerkiksi kuvaa arkisia tilanteita kuin ne olisivat tieteellisen raportoinnin kohteina. Tieteellisen tyylin parodia oli jo Kuikka-kokoelmassa ilmestynyt Sanoi Hitleri -juttu, jossa kirjailija jäljittelee kansanrunouden seminaariesitelmää. Hän vain tekee oman ”tutkielmansa” itse keksimistään sananparsista.
Huovisella on paljon muitakin tällaisia pastisseja, ehkä tunnetuimpana esimerkkinä kertomus Hyvät ystävykset, jossa sovintoa hierovat talonisännät laukovat kaikille lehdenlukijoille tuttuja poliittisen liturgian fraaseja. Juttu muuttuukin irvailuksi valtioiden välisten suhteiden hoidosta, vaikka alun perin oli vain Alatalon poika varastanut naapurilta porkkanoita ja Hulkon poika taas tervannut Alatalon kissan.
Lyhyt juttu Miksi en siedä atomipommia on otsikoltaan kuin vanhanaikainen kouluaine, jonka lapsenomaisia argumentteja vasten peilautuu pommin kohtalokkuus.
Tällaisten tekstien sisältö jää aukeamatta, jos lukija juuttuu sanottuun asiaan kiinnittämättä huomiota sanomisen tapaan. Vasta kielenkäytön ottaminen osaksi sanomaa syventää sisällön. Tällainen keino saattaa joskus käyttäjänsä väärinymmärrysten kohteeksi.
Tästä on tunnettuna esimerkkinä Hitleristä kertova Veitikka-teos (1971), varsinkin sen lähdeluettelo. Kirjaan liittyy runsas ja yksityiskohtainen viiteapparatuuri, joka tarkemmin luettuna osoittautuu sekin parodiaksi.
Hallitessaan eri tekstilajien tyypilliset piirteet Huovinen sekoittelee niitä keskenään. Kesken jäykänvakavan kuvauksen tai asiatekstin mukaelman jysähtää kansanomainen repliikki, voimasana tai slangi-ilmaus.
Kirjailijan notkea kombinaatiokyky nappaa aineksia milloin mistäkin, tekee monet tyylilliset immelmannit, joissa lukijan on vain pyörittävä perässä. Tämä piirre Huovisen tuotannossa tarjoaakin älyllisen haasteen. Assosiaatiokaaret ovat valtavia, toisinaan lukijan on mahdotonta seurata kirjailijaa niitä pitkin, eikä se aina liene tarkoituskaan.
Veikko Huovisen arsenaaliin kuuluu suomenkielisessä kirjallisuudessa harvinainen tehokeino: kielellä leikittely. Tämä näkyy henkilönnimien valinnassa.
Niissä on tosin joskus myös merkittävää symboliikkaa: vakavan romaanin Koirankynnen leikkaajan (1980) nuori päähenkilö, sotainvalidi Mertsi Vepsäläinen on saanut etunimen, joka juontuu saksan sanasta Schmerz, ’tuska’. Koirankynnen leikkaaja onkin kärsimyksen kuvaus.
Useammin nimenvalinnat palvelevat humoristisia tarkoitusperiä. Itse itsensä tulkitsee nimisarja Toivo Luottamuksela, Sigurd Syvennykselä ja Hj. Ystävyys-Lavennuksela. Ryhdikkäät, vaativat upseerit asettuvat yhteiselle merkityskentälle: Teräs, Volfram-Karbidi, Granit, Kallio-Visapää, Peruskallio ja Ahma.
Tukikohta Siantissin sotilaskurista piittaamaton ja humalainen miehistö taas käyttää nimiä Utare, Nänni, Nisä ja Rinta-Juntti. Unohtua eivät voi Edgar Jupikki, Anaksimandros Hyrkäs, kauneuskuningatar Madeleine Perttunen ja hänen suojelijattarensa rouva Vieno Rusthollkarhu.
Muutamat nimet eivät sovi kantajilleen mitenkään: esihistoriallisen naisen nimenä Tiina Tieva-Kuolpuna ei ole aikakautensa kanssa synkronissa. Lukijaa mietityttävät myös pikajuoksija L. Paraske, tarkastaja Höynään-Röyhkä ja moninaisiin asioihin arvostelevasti suhtautuva Frans Moikipää.
Juuri ja juuri tunnistettavissa ovat monet runonkatkelmat: ”Syvä iskuni on, vihani voittamaton, sammumaton, loppumaton” (Lahtari ja punikki). Armeijan joukko-osasto laulaa vauhdikkaasti suosittua marssilauluaan ”Hei mansikka, persikka, banaani. Niillä pärjäilen minä varmasti!” (Joe-setä 1988).
Lampaansyöjien (1970) Sepe ja Valtteri hyräilevät: ”Kanssasi sun mä limettijuiket juon...” ja ”Ka no tietääkö Humperdinck, Anselmi Jukka jotta missä on Mirjamin kukka” kunnes toteavat, että ”Ancylus-järven jää on taakse jäänyttä elämää”. Riimittely on oma lisänsä huumoriantiin, mutta asettaa samalla lukijalle tehtäväksi annetun alluusion tunnistamisen.
Olisi purettava hämärretyt viittaukset, muistettava niiden alkuperäinen esiintymisyhteys ja vielä ymmärrettävä aineksen merkitys tekstikokonaisuudessa.
Kielen leikkiä ovat myös paisuttelusarjat. Sepe ja Valtteri keksivät joutessaan sopivia nimiä jätteidenpoistofirmoille. He olivat nähneet jätesäiliöauton kyljessä sanan "Lokapojat". Tästä teemasta he kehittelivät uusia nimiä: Viemärien Portimot oy, Kloaakkien näädät oy, Osakeyhtiö Saostuskaivojen Sissit, Pirkanmaan Saastamiehet oy, Osakeyhtiö Jätehurtat.
Tällaisia ilmauksia tuotetaan vain tuottamisen ilosta ja taidosta.