Paavo Väyrysellä on kova maine taitavana poliitikkona ja tarkan poliittisen pelisilmän haltijana. Maine periytyy niiltä ajoilta, jolloin Väyrynen hääri kukkona Suomen politiikan monilla tunkiolla, ja se istuu niin tiukassa, että se on estänyt näkemästä Väyrysen suuria epäonnistumisia.
Väyrynen nousi nuorena poliitikkona, lähes nulikkana, harvinaisen nopeasti harvinaisen korkealle: kansanedustajaksi, valtioneuvoston jäseneksi, ulkoministeriksi, Urho Kekkosen suojatiksi, presidenttipuolue keskustan puheenjohtajaksi ja kaksinkertaiseksi presidenttiehdokkaaksi. Hän oli Kekkosen valittuna kova nimi myös Moskovan ja Tehtaankadun silmissä. Kekkonen teki 30-vuotiaasta Väyrysestä ulkoministerin ja vei hänet Kremliin Leonid Brezhneviä ta-
paamaan.
Brezhnev olisi sopinut Väyrysen isoisäksi.
Väyrysen uran huipentumia oli myös Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokouksen kymmenvuotisjuhlien isännöinti Helsingin Finlandia-talolla 1985. Väyrynen hoiti tehtävän upeasti ja esiintyi edukseen maan puolesta.
Noihin aikoihin näytti siltä, ettei mikään voinut pysäyttää Väyrysen voittokulkua Suomen politiikassa. Oli vain ajan kysymys, koska hänestä tulisi pääministeri ja ehkäpä jopa presidentti. Nyt hän jättää turhautuneena ilmeisen lopullisesti Suomen sisäpolitiikan ja tyytymään tavoitteisiinsa nähden täysin toisarvoiseen uraan europarlamentissa.
Väyrynen on ollut iät ja ajat esillä politiikassa, mutta todellisuudessa hänen poliittisen uransa huippu jäi yllättävän lyhyeksi. Se osui vuosiin 1980-1987, jolloin hän johti yhdessä Kalevi Sorsan kanssa Suomea.
Politiikan ihmelapsen nousukierre pysähtyi kuin seinään, kun sosiaalidemokraatit päättivät lopettaa Sorsan johdolla ja presidentti Mauno Koiviston taustatuella eduskuntavaalien jälkeen 1987 yhteistyön Väyrysen kanssa, tähän täysin sydämistyneinä. Väyrynen oli pelannut korttinsa niin, että hänestä piti tulla vaalien jälkeen porvarihallituksen pääministeri porvarijohtajien poliittisella sopimuksella, mutta Koivisto nimittikin hallituksen johtoon Harri Holkerin ja sosiaalidemokraatit aloittivat yhä jatkuvan sinipunakauden kokoomuksen kanssa. Tapahtumat johtivat myös Koiviston ja Väyrysen suhteissa jääkauteen.
Väyrynen oli suunnitellut ponnistavansa presidentiksi pääministeriyden turvin 1988, mutta strategialta putosi pohja, kun hänestä tuli oppositiojohtaja. Väyrynen menetti rautaisen otteensa Suomen politiikasta, kun hän luopui keskustan johdosta 1990 ja teki ainoan tunnustamansa poliittisen virheen. Uudeksi puheenjohtajaksi valittiin Esko Aho, joka ei päästänyt 1991 suuren vaalivoittonsa jälkeen Väyrystä pääministeriksi. Aho siirtyi itse hallituksen johtoon. Pettynyt Väyrynen sai tyytyä ulkoministerin salkkuun.
Pian sen jälkeen alkoi Väyrysen virhearviointien suma, jonka tuloksena hän päätti viime viikolla jäädä pois ensi eduskuntavaaleista. Päätös on historiallinen, sillä Väyrynen on valittu eduskuntaan vuoden 1970 nuorisovaaleista lähtien joka kerta - yhteensä kymmenen kertaa.
Väyrynen valitsi väärin, kun hän ryhtyi kaatamaan Ahoa ja jäi pois hallituksesta 1993. Se vei häneltä arvostusta oman väkensä silmissä. Hän teki pahan virhearvion, kun hän ryhtyi vastustamaan Suomen jäsenyyttä Euroopan unionissa. Sillä teolla hän poltti sillat rahoittajiinsa ja tukijoihinsa elinkeinoelämässä. EU-vastaisuus ei kantanut Väyrystä edes presidentinvaalien toiselle kierrokselle 1994.
Väyrynen asettui ehdolle eduskuntavaaleissa 1995 ja 1999 toivossa, että keskusta palaisi hallitukseen ja hänestä tulisi ministeri. Kun niin ei käynyt, hän vaihtoi eduskunnan EU:n parlamenttiin, jossa tienaa paljon paremmin kuin kotimaassa.
Aho luopui keskustan johdosta viime kesänä, ja Väyrynen sai vihdoin tilaisuuden come backiin. Yritys oli tuomittu epäonnistumaan. Hän oli menettänyt arvostuksensa keskustalaisten silmissä.
Väyrynen oli väelleen suuri sankari ja marttyyri kesän lopulla 1987 Oulussa. Ylimääräinen puoluekokous valitsi hänet presidenttiehdokkaaksi tunnelmissa, joista kuka tahansa poliitikko olisi ollut ylpeä. Hämeenlinnassa viime kesänä Väyrysen palopuhujan taidot olivat yhä tallella, mutta puuttui korvia, joihin vanhan mestarin puhe olisi uponnut.
Kuin pisteenä noin 15-vuotiselle alamäelleen Väyrynen ilmoitti viime viikon lopulla, ettei hän tunne omakseen puolueen linjaa ja strategiaa. Kritiikin läpi paistaa realistinen arvio, ettei Väyrysellä ole sijaa Suomen politiikan etulinjassa eikä Anneli Jäätteenmäen hallituksessa, jos sellainen syntyisi vaalien jälkeen. Jäätteenmäki haluaa nostaa esiin uusia, raikkaita kasvoja.
Väyrynen ei ole ainoa politiikan ihmelapsi, jonka tie on noussut pystyyn. Väyrysen oppipojasta Esko Ahosta tuli 1991 Suomen kaikkien aikojen nuorin pääministeri. Viran piti olla vain alku myöhemmille valtioneuvoston johtajuuksille, mutta toisin kävi. Ahokin ajoi itsensä poliittiseen paitsioon valinnoillaan. Hänen poliittisen uransa huipentumaksi jäi pääministeriys 1991-1995 ja presidenttiehdokkuus 2000.
SDP:n puheenjohtajana 1991-1993 piipahtanut Ulf Sundqvist kuuluu samaan politiikan epäonnistuneiden ihmelasten kerhoon. Time-lehti kanonisoi aikoinaan nuoren Sunqvistin suomalaisten silmissä. Hänen piti pelastaa vajoamassa ollut SDP Pertti Paasion jälkeen, mutta hän sotkeutui omiin raha-asioihinsa ja upposi itse.
Ahti Karjalainenkin sai hyvin paljon hyvin nuorena, mutta jäi ikuiseksi lupaukseksi ja tuhosi uransa juomalla liikaa.
Onko näillä umpikujaan ajautuneilla politiikan ihmelapsilla jotain yhteistä? Ehkä on. Heidän kohtalokseen koitui tavalla taikka toisella suhde valtaan. Sen jano johti suhteellisuuden tajun hämärtymiseen ja tuhoisiin vääriin valintoihin.