Suomen presidentinvaalihistoriassa on kolme henkilöä, jotka ovat olleet presidenttiehdokkaita kolmesti ja jotka ovat yhtä monesti jääneet valitsematta. He ovat sosiaalidemokraattien Väinö Tanner, perussuomalaisten edeltäjäpuolueen SMP:n Veikko Vennamo – ja keskustapuolueen Paavo Väyrynen.
Kun ja jos Väyrysen ehdokkuus hyväksytään alkavalla viikolla, hän nousee historian ensimmäiseksi nelinkertaiseksi ehdokkaaksi. Valta on tietysti äänestäjien käsissä, mutta ei olisi jättiyllätys, jos hänestä tulee ensimmäinen ehdokas, joka jää valitsematta neljännelläkin kerralla.
Olen seurannut Väyrysen poliittista uraa kutakuinkin alusta asti. Hän jos kukaan suomalaispoliitikko herättää intohimoja, puolesta ja vastaan. Hänen asiaosaamistaan ei voi epäillä. Hän jos kuka on tahtopoliitikko.
Mikä on sitten mennyt pieleen, kun Väyrynen ei ole päässyt niihin tehtäviin, joihin hän on eniten himoinnut eli pääministeriksi ja presidentiksi?
Vastaus on ilmeinen: päällimmäisin syy on Paavo Väyrynen itse. Hänellä on ollut kosolti edellytyksiä päästä huipulle, mutta se ei vain ole riittänyt.
Väyrynen ei ole onnistunut peittämään vallantahtoaan niin kuin häntä vielä taitavammat poliitikot, vaikkapa Mauno Koivisto ja Sauli Niinistö, ovat onnistuneet tekemään. Poliitikkoja tavataan moittia pyrkyryydestä. Tuo moite pätee Väyryseen paremmin kuin useimpiin muihin.
Alku-uran lupaavien vuosien jälkeen Väyrynen alkoi ajautua politiikan marginaaliin. Ensimmäinen ratkaiseva hetki oli vuosi 1990, jolloin hän väistyi keskustapuolueen johdosta.
Toinen oli vuosi 1993, jolloin Väyrynen luopui ulkoministerin salkusta ja pyrki toistamiseen presidentiksi, vuonna 1994. Sen jälkeen on ollut pari nousukohtaa eli presidenttiehdokkuus vuonna 2012 sekä ulkomaankauppa- ja kehitysministeriys Matti Vanhasen (kesk.) ja Mari Kiviniemen (kesk.) hallituksissa.
Merkki Väyrysen kantovoiman hiipumisesta nähtiin vuoden 2011 eduskuntavaaleissa, joissa hän jäi ensimmäistä kertaa valitsematta 40 vuoteen. Hän nousi keskustan presidenttiehdokkaaksi vuoden 2012 vaaleihin vain siksi, ettei kukaan muu keskustalainen suostunut ehdolle.
Tänä syksynä kannattajakorttien keruu eteni niin takkuisesti, että Väyrynen joutui turvautumaan äärimmäiseen keinoon eli uhkaamaan lopettavansa poliittisen uransa, jos kylliksi nimiä ei saataisi kasaan.
Suomen EU-jäsenyys, euro ja kasvava yhteistyö Naton kanssa ovat Suomen politiikassa niitä asioita, joissa huipulle haluavan poliitikon on hyvä edustaa valtavirtaa. Ne vain ovat faktoja, jotka eivät muiksi muutu ihan äkkiä.
Väyrynen ei ui valtavirrassa vaan vastavirtaan. Se on tietysti sinänsä kunnioitettavaa, mutta suuri enemmistö suomalaisista on näistä avainkysymyksistä toista mieltä.
Luin hänen bloginsa marraskuulta 2017. Se kyllä tuntui enemmänkin vuosikymmenten takaiselta kuin tässä päivässä kiinni olevalta. Hän haluaisi esimerkiksi turvata Suomen vaarantunutta puolueettomuusasemaa.
Hetkinen, turvata vaarantunutta Suomen puolueettomuusasemaa? Suomi ei ole määritellyt itseään puolueettomaksi enää lähes miesmuistiin. Myös Suomen sotilaallinen liittoutumattomuus on Väyrysestä uhattuna. Suomi ei ole enää ollut aikoihin sitäkään, vaan sotilasliittoihin kuulumaton maa.
Kun ja jos Väyrysen kannattajakortit hyväksytään, hänen ehdokkuudellaan on kuitenkin merkitystä. Kokenut kehäkettu voi kunnolla haastaa ennakkosuosikki Sauli Niinistöä asiakysymyksissä.
Väyrysen mukaantulo kahdeksanneksi ehdokkaaksi tekisi kiusaa etenkin keskustan ja perussuomalaisten ehdokkaille Vanhaselle ja Laura Huhtasaarelle.
Keskusta nosti Vanhasen ehdokkaakseen jo yli vuosi sitten tukkiakseen Väyrysen tien puolueen ehdokkaaksi. Sen kannattajista monet ovat äänestäneet Väyrystä presidentiksi jo kolmesti. Vanhasen gallupsuosio rämpii muutenkin pohjalukemissa, ja Väyrynen veisi osansa siitäkin vähästä. Hän olisi samoilla ääniapajilla myös Huhtasaaren kanssa.
Vaalivalvojaiset ovat 28. tammikuuta. En olisi yllättynyt, jos niissä kuultaisiin taas tuttu selitys, miksi vaalionni ei ollut nytkään myötä: media. Väyrynen unohtaa, että hän on aina saanut mediahuomiota yllin kyllin, ylikin.