Bengt Pohjanen: Mettäperän pyhät, Meänmaan manalaiset. Barents Publisher 2003.
Mettäperän pyhät on Väylänvarren trilogian ensi osa. Kokonaisuus on jo julkaistu äänikirjoina; jatko-osatkin ovat tulossa painettuina.
Kirjailija on uurastanut kielensä virallistamiseksi; hän voikin esitellä itsensä ylpeästi meänkielen vanhimmaksi. Tämäkin teos osoittaa, mitä mestari voi tuoreella kirjakielellä ja maagisella realismilla tehdä.
Kielen myötä Ruotsin Tornionjokilaakso alkaa vähitellen kääntyä Meänmaaksi. Koska se on myyttinen seutu Pentti Haanpään Kairanmaan tavoin, sen tarkkoja rajoja on mahdoton piirtää eikä ole tarviskaan.
Väylänvarren trilogia kertoo hurjia tarinoita Haaparannan Miljoonarannalta Laestadiuksen Karesuvantoon saakka.
Koska on epäiltävää, voiko meänkielellä puhua vakavia, on parempi että Pohjanen antaa minäkertojan vallan Elikselle. Varsinainen päähenkilö on kuitenkin tämän isä, faariska Oskari, tullimies joka syytettynä salakuljettajien yhtiömieheksi eroaa kaimakuninkaan palveluksesta ja ryhtyy kokonaan joppariksi.
Tarina ajoittuukahteen vaiheeseen, Titanicin uppoamisen aikaan 1912 ja 1930-lukuun, Korpelan liikkeen aikoihin. Mettäperän kansoittavat mitä mainioimmat tyypit. Kylähullu Haitari-Valde pitää koreista merkeistä, "ette kilisi ko prykäripiili ja kiilsi ko kärpäkoiran kulli kuutamossa"
Kylän maineikkain ja pitkään muisteltu tapahtuma on, kun Valde lähtee Southamptoniin ja sieltä Titanicilla Amerikkaan.
Siinä ovat lisäksi saarnaaja Hattu-Kaaperi, Suokeri, Pärrä-Ynkkö ja Iso-Iisko, jolla on lehmän maha, niin että syö kerran viikossa ja märehtii loput päivät. Kukin lähtee omista syistään, kuka lapsenruokkoja pakoon, Kaaperi julistamaan ainoata oikeata Laestadiuksen uskoa intiaaneille ja Misikaanin kolimainareille.
Kun laiva törmää jäävuoreen, Kaaperi vaatii pelastusveneen vieressä katumusta ja päästää jumalattomat veneeseen. Armonpenikat saavat hukkua, koska pääsevät taivaaseen. Meänmaan miehet pelastuvat kaikki. Laivansa uhmassaan hukannut varustaja Ismao ottaa muut veneeseensä, Iso-Iisko taas törmää intiaanien totemipaalun selässä kanadalaiseen kalastuspaattiin.
Aikansa Alaskassa, Kanadassa ja Amerikassa toilailtuaan viisikko palaa kotiin. Valde repii synnin kurttua ja laulaa arkkiveisua Titanicista.
Myöhemmin hän sepittää laulua profeetta Toivo Korpelasta. Faariskakin on sitä mieltä, että Titanic oli ensimmäinen kristalliarkki, Korpela tuo toista. Mukavinta korpelalaisuudessa on se, kun kylmien hyppyjen ajalla nainen tulee fämhiin ja haluaa kärpänkoinua seisaaltaan.
Kun Pohjasen 80-luvun Korpela-trilogia oli pohjaltaan vakava, nyt korpelalaisuus on yksi villitys aatteiden karusellissa, jossa käsikähmään ja huutokuoroon yhtyvät Hitleriä ihailevat viikingit, Stalinin kommunistit ja jopa aatteettomat ratalinjan hakkomiehet.
Kuningas on aikonut tehdä rautatien Matarenkiin, mutta jostain syystä sitä ei tule, vaikka asema on valmiina. Tämä on ikuisuuskysymys, eihän nytkään saada rantarataa Uumajan ja Haaparannan välille, kuten NSD-lehti kertoi 11.3.2003.
Kielikysymys on tarinassa jatkuvasti mukana. Meänkieliset tulevat kyllä toimeen keskenään ja muukalaistenkin kanssa, jotka oppivat kieltä. Mutta kaikki kuninkaan laitokset ovat pelon paikkoja. Siksi ei haluta armeijaan, koska siellä käsketään ruotsiksi.
Mieluummin vaikka muukalaislegioonaan muhamettilaisia ampumaan. Siksi ei haluta Piitimen hullujenhuoneeseen, Sandträskin tubiparantolaan eikä Haaparannan vankilaan.
Omat saarnaajat ovat paremmat kuin Ruotsin kirkon papit. Tosin ummikkoruotsalaisten Jumala päästää kirkon sivuovesta syntisemmänkin taivaaseen. Sekin on hyvä, että faariskan Suomesta joppaamat hevoset saavat olla varkailta rauhassa Rihma-Hermannin ruumisriihessä, kun noita-Vasili on tämmännyt sinne Piitimen pöpilästä ruotsinkielisiä viinapiruja.
Siitä Elis on varma, että kun kuolleet viimeisenä päivänä nousevat ylös Matarengin kirkkomaasta, ensimmäinen kysymys on: "Vieläkös tet meinaatta ette meänkieli oon kieli?"