Maailma on keskellä globaalia talouskriisiä, joka ensimmäisen kerran koettelee talousjärjestelmää lähes kaikkialla samanaikaisesti. Maailmanpankin pääjohtaja Robert Zoellick totesi pari viikkoa sitten Financial Timesille: "Kriisi alkoi Yhdysvaltain finansseista, eteni nopeasti maailmanlaajuiseksi reaalitalouden kriisiksi ja on parhaillaan johtamassa työllisyyskriisiin. Mutta näemmekö inhimillisen ja sosiaalisen kriisin, tätä ei vielä voida sanoa."
Zoellick kuvaa kriisin peruspiirteet ja kriisiytymisen kehityspolun hyvin. Oikeilla poliittisilla ja taloudellisilla ratkaisuilla voimme vielä estää vaikeimmat seurannaisvaikutukset ihmisten arkeen. Niin kauan kun pystymme ratkaisemaan ongelmia makrotasolla, kotitaloudet eivät joudu massoittain talouden hammasrattaiden runtelemiksi. Tämä on luonnollisesti tämän hetken suurin poliittinen haasteemme.
Globaali kriisi edellyttää globaaleja ratkaisuja. Markkinat ovat kasvaneet ulos niistä toisen maailmansodan jälkeen luoduista politiikan ja talouden instituutioista, joiden tulisi tällaisessa tilanteessa olla toimintakykyisiä ja pystyä päätöksiin. Edes omalla mantereellamme Euroopassa poliittinen integraatio ei ole pysynyt taloudellisen yhdentymisen tahdissa.
Euroopan keskuspankin johtokunnan jäsen Gertrude Tumpel-Gugerell osallistui viime syksynä Nizzassa kanssani samaan paneelikeskusteluun eurooppalaisen finanssiarkkitehtuurin tulevaisuudesta. Hänen mielestään Euroopan yhdentymishistorian suurin virhe oli, ettei kysymystä rahoitusmarkkinoiden valvonnasta ratkaisu yhtä aikaa, kun päätökset yhteisvaluuttaan siirtymisestä tehtiin.
On helppo olla tämän kokeneen itävaltalaisen keskuspankkiirin kanssa samaa mieltä.
EU on kuitenkin aina pystynyt ottamaan suurimmat harppauksensa poliittisen ja taloudellisen yhdentymisen tiellä silloin, kun tarve yhteisille askeleille on ollut suurin. Näin on käymässä nytkin.
Yhtenäisempää eurooppalaista rahoitusmarkkinavalvontaa on kehitetty jo vuodesta 2001, mutta työ on ollut valitettavan takkuista. Vähäinenkin edistys on saavutettu parlamentin ja komission painostuksesta, jäsenvaltiot eivät ole koko aikana olleet asiasta järin innostuneita.
Yhteisille instituutioille syntyi kuitenkin tämän vuosikymmenen alussa pohja Saksan ja Iso-Britannian muodostettua epäpyhän allianssin, johon ne saivat ostettua Ranskan mukaansa perieurooppalaiseen tapaan lupaamalla sijoittaa EU:n finanssivalvonnan toimielinten sihteeristön Pariisiin. Tämä osoittaa, kuinka tärkeää Suomenkin näkökulmasta on olla mukana erilaisissa päätöksenteon ytimissä vaikuttamassa arkkitehtuurin kehittymiseen.
Nyt kun poliittinen momentum on olemassa, EU-päättäjät ovat panneet hihat heilumaan. Investointipankkijätti Lehman Brothersin kaaduttua viime syyskuussa, komissio päätti heti lokakuussa asettaa viisaiden miesten ryhmän valmistelemaan piirustukset uudeksi eurooppalaiseksi valvonta-arkkitehtuuriksi. Lisäksi ryhmän piti ottaa kantaa eurooppalaisesta näkökulmasta globaalin toimielinjärjestelmän uudistamiseen.
Tämä niin kutsuttu de Larosière-ryhmä antoi esityksensä komissiolle viime keskiviikkona ja suunnitelmat hyväksyttiin pääpiirteissään sunnuntain EU-tapaamisessa. Huomenna komissiolta tulee asiasta tiedonanto EU:n lainsäädäntöelimille ja päätökset tehdään maaliskuun puolivälin huippukokouksessa. Globaali arkkitehtuuri taas paalutetaan Lontoossa heti huhtikuun alussa -- tämäkin pitkälti viime viikon piirustusten mukaisesti.
Suunta on oikea. Myös suomalaisen finanssialan näkökulmasta tarve entistä eurooppalaisemmalle finanssiarkkitehtuurille on kiistaton. Finanssikriisi on paljastanut selviä heikkouksia sen osalta, että markkinat ja niillä toimijat ovat kansainvälisiä, mutta valvontajärjestelmä rakentuu perustaltaan kansallisten valvojien varaan. Yhteistyötä on jo aiemmin täydennetty monilta osin, mutta tulokset eivät ole olleet riittäviä. Tavoitteena tulee olla finanssialan yhteismarkkinoita tukeva eurooppalainen valvontarakennelma.
Tulevassa järjestelmässä valvonnan tulee olla yhdenmukaista eri maissa ja sen tulee olla oikeassa suhteessa systeemiriskiin nähden. Suomen hyvin asiansa hoitaneen finanssialan kannalta on erityisen tärkeää kehittää valvontaa niin, ettei se tuota kilpailun vääristymiä ja haittaa sisämarkkinoiden toimintaa.
Sisämarkkinoille voi kehkeytyä haaste siitäkin, että EU-jäsenvaltioiden hallitusten päämiehet eivät sunnuntaisessa tapaamisessaan hyväksyneet tukipakettia vuonna 2004 liittyneille itäisen Euroopan maille. Nämä maat eivät ole ongelmissaan yksin, vaan niiden talouden syöksyminen entistä pahempaan jamaan näkyy välittömästi myös meillä "läntisten" eurooppalaisten valtioiden markkinoilla.
On ymmärrettävää, ettei suurin maksaja Saksa ollut tässä vaiheessa halukas allekirjoittamaan blankosekkiä entisten rautaesiripun takaisten maiden auttamiseksi. Muiden suurten euromaiden säestämänä Saksa kuitenkin esitti etenemistä tapauskohtaisesti. Päätös voi olla oikea, kunhan se ei johda siihen, että itäisen Euroopan EU-maita kohdellaan toistensa kanssa eriarvoisesti riippuen suurten euroalueen valtioiden kansallisista intresseistä.
Pääministeri Matti Vanhanen on joka tapauksessa oikeassa siinä, etteivät elvytystoimenpiteet vaikuta täysimääräisesti niin kauan kuin markkinoilla on luottamuspula. Tätä luottamuspulaa osaltaan pienentää yhteinen valvontajärjestelmä.
Kirjoittaja on Finanssialan Keskusliiton toimitusjohtaja.