Pääministeri Juha Sipilän (kesk.) tavoitteleman yhteiskuntasopimuksen ensimmäinen aikaraja umpeutuu perjantaina. Tuolloin ratkeaa, onko riittäviä edellytyksiä aloittaa varsinaiset sopimusneuvottelut.
Vaikka neuvottelut saataisiinkin käyntiin, alkuasetelmat eivät lupaa hyvää. Ellei työmarkkinaneuvotteluissa valitettavan tutuksi tulleesta venkoilusta ja ajanpeluusta päästä irti, lopputulos on täysi arvoitus.
Tilanne on niin huono, ettei työehtosopimusten voimassaolo vuoden 2016 loppuun riitä. On turha lähteä käymään pitkiä neuvotteluja, jos niiden tavoitteet tiedetään epämääräisiksi jo etukäteen. On tehtävä rakenneuudistuksia ja työaikakysymykseen on vaikea olla koskematta.
Suomen viime vuosikymmenten työmarkkinahistorian yhtenä maineikkaimpana saavutuksena pidetään pääministeri Kalevi Sorsan (sd.) vuonna 1977 koolle kutsumaa seminaaria Espoon Korpilammella.
Puolueiden, eri etujärjestöjen ja elinkeinoelämän edustajat pääsivät Korpilammella yhteisymmärrykseen talouspolitiikasta. Alettiin puhua ylevästi Korpilammen hengestä. Myös tuolloin elettiin vaikeita aikoja ja tarvittiin yksituumaisuutta ongelmien voittamiseksi.
Korpilammen henkeä yritettiin viritellä uudelleen 1990-luvun alun laman oloissa. Selvitysmieheksi kutsuttiin tuohon aikaan Suomen Pankin johtajana työskennellyt Sorsa. Yritys epäonnistui. Kun talouden korjaamisen keinoista ei päästy yhteisymmärrykseen, pääministeri Esko Ahon (kesk.) hallitus laukaisi tilanteen devalvoimalla, heikentämällä Suomen markan ulkoista arvoa niin että tuntui.
Korjausliike onnistui, vienti alkoi vetää ja talous piristyi muutenkin. Kansa maksoi toimenpiteestä kovan hinnan, sillä devalvaatio merkitsi elämisen kallistumista.
Sipilä tarjoaa puolueille, etujärjestöille ja elinkeinoelämälle samaa mahdollisuutta sopimiseen kuin Aho ja Sorsa aikoinaan.
Tällä kertaa tilanne on sikäli vaikeampi, ettei ole omaa valuuttaa devalvoitavaksi. Samaan tulokseen pyritäänkin niin sanotulla sisäisellä devalvaatiolla, johon Sipilän esittämä yksikkötyökustannusten alentaminen vähintään viidellä prosentilla tähtää.
Keinot kilpailukyvyn parantamiseksi ovat pitkälti työmarkkinajärjestöjen käsissä. Ellei tuloksia synny, hallitukselle ei jää muuta mahdollisuutta kuin leikata julkisia menoja ja korottaa veroja 1,5 miljardin euron edestä. Tämä vaihtoehto on myrkkyä kaikille ja uhkaisi kuristaa taloutta entisestään.
Ammattiliittojen keskusjärjestö SAK on jo ilmaissut suhtautuvansa nihkeästi prosenttimääräisiin tavoitteisiin. Jos sopimukselle ei aseteta selkeitä tavoitteita, se johtaa helposti vatuloinnin, päättämättömyyden jatkumiseen. Nyt on kuitenkin korkea aika tehdä päätöksiä ja lopettaa ketään hyödyttämätön venkoilu.
Ay-kentän asenteeseen vaikuttaa paljolti, miten elinkeinoelämä tulee vastaan. Tähän saakka se on ollut vain vaativa osapuoli. Neuvotteluissa voidaan edetä vain, jos kaikki tinkivät jostain.
Pääkirjoitus