Armeija marssii vatsallaan, kuten tiedetään. Nyt kuitenkin tuo vatsa on kasvanut niin isoksi, että siitä alkaa olla haittaa marssimiselle. Varusmiehet ovat viime vuosina lihoneet keskimäärin monta kiloa ja samalla heidän kuntonsa on heikentynyt.
Mitä tehdä? Miten meidän käy, jos yhtäkkiä laihansitkeä vihollinen jostakin suunnasta yllättää ja poikamme täällä vain röyhtäilevät? Eivät edes karkuun jaksa.
Tietysti ensimmäisenä tulee etsimättä mieleen niin sanottu muuripuolustus. Sehän tarkoittaa sitä, että maamiinoista luovutaan, kuten maailmalla halutaan, ja tilalle laitetaan lihavia sotapoikia vieri viereen pitkin rajaa läpipääsemättömäksi lihamuuriksi.
Suomi on kuitenkin niin laaja ja pitkärajainen maa, että vielä nykyinen lihominen ei taida riittää aukottomaan muuripuolustukseen. Se merkitsee sitä, että sotilaidemme on joko lihottava lisää, tai edelleen liikuttava paikasta toiseen, jaksoivatpa he tai eivät.
Jos lisälihotuksen linjalle lähdetään, se tulee kalliiksi. Annoksia on lisättävä, varuskuntiin hankittava pizzataksipalvelut ja vaatteitakin suurennettava. Parempi siis olisi saada varusmiehet laihtumaan ja jaksamaan entistä paremmin.
Rauhan aikaisessa varusmiespalveluksessa se on kohtalaisen helppo järjestää: pidennetään Cooperin testiä. Jos nykyisin testissä jaksetaan juosta 12 minuutin aikana keskimäärin 2,5 kilometriä, tulokset varmasti kohoavat ainakin kolmeen kilometriin, jos testiaikaa jatketaan puoleen tuntiin. Kysymys on vain 18 minuutin lisäajasta, joten siitä selvittäneen jatkamalla palvelusta parilla kuukaudella.
Toinen ja vielä parempi mahdollisuus on sellainen, että monnit päästetään siviiliin sitä mukaa kuin he saavuttavat vaaditun tuloksen. On takuuvarmaa, että sillä konstilla parhaat ravaavat cooperinsa hyväksyttävästi jo parin kuukauden treenaamisen jälkeen, heikoimmatkin neljässä kuukaudessa. Isänmaalle saadaan yhtä iskukykyinen sotaväki kuin nykyisinkin, mutta paljon lyhyemmällä ajalla ja halvemmalla.
Säästöjä voidaan vielä lisätä siirtymällä ruokailussa viherlinjalle. Kun pääruoaksi on tarjolla pelkkää porkkanaa ja salaatinlehtiä sekä jälkiruoaksi omenoita, niitä ei paljon kulu, sillä suomalainen mies ei hevin siirry HeVi-linjalle. Pitää vain samalla muistaa, ettei sotilaskodissa ole sen kummempia eväitä, jotta siellä ei päästä iltaisin repsahtelemaan.
Tämmöisen kuurin jälkeen ei tositilanteessakaan tarvita muuta kuin vähän vanhaa kunnon sotapropagandaa: kuulutetaan lähtiessä, että vihollisen puolella on yllin kyllin läskisoosia ja munkkipossuja ja voita leivän päälle. Sen tiedon varassa armeijamme jolkottaa kuin nälkiintynyt susilauma vähintään parisataa kilometriä ennen ensimmäistä pysähdystä, ja pystyy vielä sen päälle talvisodan veroisiin sotasaavutuksiin.