Kun Suomi kaatui 1990-luvun alun lamaan, muistuteltiin useassakin lehtijutussa mieliin Uruguayn kohtaloa.
Argentiinan naapuri Uruguay oli 1900-luvun alkupuolella maailman johtavan elintason maita, ja siellä rakennettiin vahvaa hyvinvointiyhteiskuntaa.
Vauraus vain oli kiinni harvojen maataloustuotteiden viennistä, ja markkinoiden romahdus teki tehtävänsä. Uruguaysta tuli maailman ensimmäinen entinen hyvinvointivaltio. Se yritti sitkeästi pitää yllä rakenteita, joihin ei enää ollut varaa. Seurasi suurta surkeutta. Kolmannes väestöstä muutti pois. 1970-luvulla maa oli sotilasdiktatuurin kynsissä, kuten suuri osa Latinalaista Amerikkaa.
Nyt Uruguay on palaillut vakiintuneeseen elämään, mutta jalkapallon ohella se tunnetaan lähinnä ulkomaisten sellutehtaiden puuplantaasina.
Hyvinvointivaltiosta ei enää Uruguayn yhteydessä puhuta.
Mitä tällä tarinalla on merkitystä aikana, jolloin Suomessa kiskotaan sisäpoliittista umpisolmua entistä pahempaan juntturaan? Ehkä se, että ei minkään jatkuminen ole itsestään selvää.
Muutama vuosi sitten Suomessa oli huikean arvostettu ja etevä yhtiö nimeltä Nokia, ja maan hallitusten työ oli täysin vakiintunutta ja arvattavaa. Tähdättiin globalisoitumiseen, eurooppalaistumiseen ja kansainvälistymiseen.
Nyt Suomessa on vaikeuksissa rämpivä väärien arvioiden perikuva nimeltä Nokia, eikä hallituksesta ole hajuakaan kaksi kuukautta vaalien jälkeen.
Euroopan kriisimaat ovat ihan muualla. Suomi on kaikkien normaalien mittarien mukaan hyvässä iskussa. Välimeren suunta näyttää oikeasti olevan pahan kerran lirissä.
Vaan kun normaalit mittarit eivät kerro ihan kaikkea. Kiinalaisten arvioissa Euroopalla kuulemma on merkitystä enää lähinnä ulkomuseona. Ja toden totta, tulevaisuus tekee muuttoa toisaalle. Kiinaan, Intiaan, Brasiliaan, Etelä-Afrikkaan, Turkkiin, Venäjälle, Indonesiaan.
Sellainen vaikuttaa väkisinkin. Kautta Euroopan lisääntyy epämääräinen epävakaus, vaalitulokset heittelevät, muutosta lupaavat populistit tai entistä haikailevat kansallismieliset pärjäävät, on protesteja, on vaikeuksia. Niissä oloissa politiikalla on äkisti taas paljon merkitystä.
Ennen vaaleja suomalaisia näytti huolettavan rahan vallan kasvu ja eriarvoistumisen lisääntyminen. Siis omasta arjesta kumpuavat kokemukset, kuinka hyvinvointiyhteiskunta on muuttumassa tuottavuus- ja kilpailuyhteiskunnaksi. Eivätkä kilpailussa koskaan kaikki pärjää.
Tämän tunteen pystyi pukemaan sanoiksi vain yksi puolue, tunnetuin seurauksin. Muut puolueet muistuttivat siinä suhteessa Nokiaa, joka ylimielisenä luotti oman käyttöliittymänsä kaikkivoipaisuuteen. Kunnes kuluttajat koskettivat kilpailijoiden tuotteita.
Nyt suomalainen konsensus on kuin taikaiskusta muuttunut laumaksi kyräileviä ja vedättäviä puolueita. Tämäkin heijastaa yhteiskunnan muuta muutosta. Solidaarisuus ja yhteisöllisyys ovat katoamassa. T
yöelämä on jo muuttunut hampaat irvessä puurtamiseksi, jossa työnantaja kiittää suorituksesta uusilla tehostamisvaatimuksilla. Netin keskustelupalstoilla räiskitään silmille nimettömiä solvauksia.
Erilaiset enemmistöt hermostuvat erilaisille vähemmistöille, suomalaisia jaetaan meihin ja muihin. Kerrotaan merkillisiä tarinoita siitä, miten kaikkinainen vihapuhe valtaa alaa.
Tästä pitäisi päästä yli ja ohi. On hyvä, että puolueilla on taas vaihteeksi eroja ja että politiikassa on muutakin kuin yksi ainoa oikea vaihtoehto. Mutta tässä on kuitenkin myös valtio hoidettavana.
Yleensä yhteiskunnalliset murrokset ja onnettomuudet tapahtuvat silloin, kun olot kääntyvät ahtaiksi. Harmi vain että Euroopan talous kriisiytyy aikana, jolloin Suomessa politiikan arvostus oli romahtanut jo valmiiksi.
Varmasti Suomessa on valtiomiessarjan henkilöitä. Ihan varmaa sen sijaan ei ole se, ovatko he nyt mukana politiikassa.
Olivat tai eivät, vastuu on käsissä tässä ja nyt.