Suomessa ei ole nähty ja kuultu ainakaan 15 vuoteen sellaista määrää löysiä puheita kuin näiden eduskuntavaalien alla. Poliitikot ja puolueet elävät melkein kuin viimeistä päivää kilpaillessaan suosiosta. Äänestäjien on syytä olla tarkkoina radion ja television äärellä sekä yksittäisten poliitikkojen vaalitilaisuuksissa.
Ontot puheet kun tarkoittavat sitä, että Suomen politiikassa on palattu savolaiseen puhekulttuuriin, ilmeisesti talouden huippusuhdanteen sokaisemana. Vastuuhan siirtyy kuulijalle, kun savolainen avaa sanaisen arkkunsa.
Vaaleihin on vielä aikaa neljä viikkoa, mutta vaalilupausten määrä ja laatu ovat jo ylittäneet tason, jonka jälkeen äänestäjien on syytä ottaa vastuu poliitikkojen puheista. Poliitikoilta kun näyttää arviointikyky hämärtyneen ensimmäistä kertaa lamavuosien jälkeen, ja he ovat hurahtaneet jälleen vanhoihin jakopolitiikan oppeihin, joiden yksi kantaisä on Viipurin läänistä juuri ennen Suomen itsenäistymistä valittu kansanedustaja Kalle Kustaa Pykälä.
"Valitkaa minut, niin lippalakit halpenevat", kuului hänen sloganinsa. Iskevä ilmaisu - paitsi, ettei eduskunta ole koskaan päättänyt lippalakkien hinnoista.
Lamalla 90-luvun alkupuoliskolla oli tervehdyttävä vaikutus poliittiseen retoriikkaan. Vanha vennamolainen tyyli ja jakopoliittinen potaska pantiin pakasteeseen, kun valtion menoja piti leikata useilla kymmenillä miljardeilla markoilla - ja leikattiin. Tuo aika opetti varovaisuutta, ja jonkinlaiseksi poliitikon sankarityypiksi nousi ehdokas, joka uskalsi kertoa kuulijoille realistisesti, mikä heitä odotti uudella vaalikaudella. Yksi rehtejä linjanvetoja oli silloisen oppositiopuolueen, SDP:n, johtajan Paavo Lipposen puhe tammikuussa 1995. Hän ennakoi siinä 20 miljardin markan säästöjä.
Lipposen ykköshallitus leikkasikin valtion menoista tuon verran pois. Voi olla, etteivät laman ja Esko Ahon hallituksen suututtamat äänestäjät huomanneet Lipposen linjausta, kun he äänestivät demarit valtaan murskaluvuin. Niin tai näin, Lipponen ei yrittänyt maalata äänestäjille ruusuista kuvaa tulevaisuudesta, vaikka sellainen kampanjointityyli oli ollut maan tapa.
Lipposen seuraajalla Eero Heinäluomalla on toinen ääni kellossa. SDP:ltä sataa aitoon jakopolitiikan perustyyliin vaalilupauksia: satatuhatta uutta työpaikkaa, 2,4 miljardia euroa ja 20 000 uutta ihmistä hyvinvointipalveluihin... Lupaukset löytyvät koottuna puolueen tavoitevihkosesta ensi vaalikaudelle, mutta kun samoja asioita nostetaan erikseen esiin ja toistetaan, runsauden sarvi on valmis.
Keskusta kilpailee äänestäjien sieluista 2-3 miljardin veronalennuksilla, noin parin miljardin menolisäyslupauksilla, reippaasti yli 70 prosentin työllisyystavoitteella ja ruoan arvonlisäveron alennuksella. Sillä on ollut pääministeripuolueena neljä vuotta aikaa laskea alv:tä, mutta mitään ei ole tapahtunut.
Suurten hallituspuolueiden tavoitelistojen mittasuhteet ovat niin suuret, että vain asioihin kunnolla perehtyneet pystyvät arvioimaan niiden realismia kunnolla. Puolueet kun eivät kerro, millä keinoilla ne aikovat tavoitteisiinsa päästä. Ei Lipponenkaan paljastanut 1995, mistä SDP aikoi leikata.
Oppositio ole juuri pekkaa parempi. Sieltä löytyy vastaavia ja pahempiakin esimerkkejä, mutta vastuullisten hallituspuolueiden vedätys saa riittää tässä kolumnissa osoitukseksi jakopoliittisen retoriikan paluusta. Keskustan ja SDP:n huutokauppa tuo mieleen vanhan punamullan ajat, ja ihmekö tuo, että puolueille tuottaa vaikeuksia niellä ylijohtaja Jukka Pekkarisen johdolla valtiovarainministeriössä valmistellun raportin sanomaa julkisen talouden liikkumavarasta. Vaalipuheet ja realismi ovat ikävästi ristiriidassa keskenään.
Päättyvä vaalikausi on onneksi kuitenkin osoittanut, että "uuden" punamullan käytännön politiikka on ollut suhteellisen pragmaattista. Keskustalle ja SDP:lle ei tuottanut vaikeuksia unohtaa viime vaaleja edeltäneitä puheitaan. Hallituksen veronkevennyspolitiikka on siitä hyvä osoitus.
Poliitikot kaiketi olettavat äänestäjien tajuavan, ettei yksi puolue saa tahtoaan läpi monipuoluemaassa. On pakko tehdä kompromisseja, joten heistä puppugeneraattori voi suoltaa soopaa ennen vaaleja.
Ei se kuitenkaan noin mene. Äänestysprosentin lasku kertoo epäluottamuksesta löysiin puheisiin. Ne taas, jotka äänestävät, suhtautuvat politiikkaan vakavasti - osa haudanvakavasti. Jos he saisivat valita, kampanjatyyli olisi taatusti toisenlainen. Vain harva haluaa tulla lopulta sumutetuksi, vaikka yleisötapaamisissa poliitikoista voi usein siltä tuntua ikävän marmatuksen takia.