Tieteessä tapahtuu -lehden kahdessa uusimmassa numerossa puhutaan karppauksesta. Se on tunnetusti jänkkäysaihe pahimmasta päästä. Lehden kaksi kirjoitusta ovat silti kiinnostavia, sillä ne käyvät esimerkeiksi siitä, miten vallitseva ja haastava käsitys käsitys ottavat mittaa toisistaan tiedemaailmassa.
Teksteistä ensimmäisen on kirjoittanut tuore ravitsemustieteen professori Mikael Fogelholm, jälkimmäisen entinen elintarviketieteiden professori Kari Salminen. Keskustelun juoni menee tiivistetysti niin, että Fogelholmin mukaan nykyiset ravitsemussuositukset eivät ainakaan pahasti ole pielessä. Salmisen mukaan ovat.
Syvällisiin tieteellisiin perusteluihin artikkelit eivät sukella, mutta kahden tiedemiehen perusteluja on paljon mukavampaa lukea kuin kahden maallikon. Kaikkein pahimpia ovat ne ravintoherätyksen kokeneet amatöörit, jotka ovat tukkineet korvansa ja silmänsä kaikelta sellaiselta, joka mitenkään kyseenalaistaa oman varman vakaumuksen. Suu sen sijaan on auki ja ääntä riittää.
Se, kumman osapuolen voittoon ravintokeskustelu päättyy, nähtäneen joskus tulevaisuudessa.
Tieteen historia tuntee lukemattomia vastaavanlaisia koulukuntariitoja. Muutama esimerkki: Suomen asutushistoria on pantu uusiksi moneen kertaan, samoin käsitys atomin rakenteesta. Niin ikään vaihtuneet ovat näkemykset jääkausien syistä. Tai otetaan muutama hauskempi: miksi eläimet haukottelevat tai miksi polkupyörä pysyy ajettaessa pystyssä.
Tieteen kehityksen kannalta on onni, että on ollut rohkeita ihmisiä, jotka uskaltavat irtautua vallitsevista totuuksista. Fyysikko ja bloggaaja Syksy Räsänen kirjoitti vastikään Albert Einsteinin kaukonäköisyydestä. Räsäsen mukaan se oli pitkälle seurausta siitä, että Einstein pystyi pysymään irrallaan yleisesti hyväksytyistä näkemyksistä. Hän oli tieteenalansa ulkopuolinen.
Yleensä keskustelu ja vallitsevan käsitykseen haastaminen myös johtavat lähemmäksi ongelmien ratkaisua. Näin ainakin, jos keskustelu saa elää vapaasti. Se kuuluu keskeisesti tieteeseen, mutta niin pitää olla muuallakin yhteiskunnassa tai työelämässä. Kritiikin torjunta tai kieltäminen johtaa helposti kehityksen pysähtymiseen. Katsokaa vaikka Pohjois-Koreaa.
Myös Venäjän mahdollisuuksia nousta nousta tieteen ja kansalaisten hyvinvoinnin kärkimaaksi voi epäillä niin kauan kun sen johtajat rajoittavat kansalaistensa mielipiteenvapautta ja vähemmistöjen oikeuksia.
Jopa pöyristyttävillä kannanotoilla voi olla arvoa. Ulkomaalaiskammoiset mielipiteet kertovat monesti paljaasta rasismista mutta myös aidoista epäkohdista sekä siitä, että mielipiteiden esittäjät pelkäävät jäävänsä yhteiskunnan muutoksen jalkoihin. Parempi, että nämä pelot ilmenevät sanoina kuin tekoina.
Omanlaisensa, ristiriitainen tapaus on dosentti Johan Bäckman, jota desantti Bäckmaniksikin kutsutaan. Hän esiintyy harva se viikko Venäjän viestimissä kertomassa, kuinka väärin venäläisiä täällä kohdellaan ja luo itänaapurissa kuvaa Suomesta, jossa fasistit ja äärioikeisto hilluvat ilman pidäkkeitä.
Toisaalta Bäckman on välittänyt Suomeen tarpeellistakin tietoa vaikkapa siitä, mitä venäläiset pitävät vanhusten ja lasten oikeana kohteluna. Täällä kannattaa olla noista käsityksistä perillä, vaikka ne omistamme poikkeavatkin.
Dosentti vain sortuu siihen, että hän ei syystä tai toisesta halua olla vain tutkija vaan agitaatio- ja propagandatyöntekijä, joka useimmiten enemmän värittää kuin välittää tietoa. Sitä häneltä ehkä tilataankin.
Vallitsevien käsitysten haastaminen on kuitenkin usein paljon hyödyllisempää kuin niiden myötäily. Mutta vastarannankiiskeiltäkin pitää vaatia rehellisyyttä ja kunnon perusteluja.