Kirjoittaja on valtiosääntöoikeuden
professori (emeritus).
Matti Vanhanen kokoaa uutta hallitusta: keskustan, kokoomuksen, vihreiden ja ruotsalaisen kansanpuolueen pohjalle. Onko se voittajien hallitus?
Sellaisen kokoaminen ei tietysti ole välttämätöntä. Valtiosääntö vaatii vain, että pääministeriehdokas - ja hänen sateenvarjonsa alla hänen kokoamansa hallitus - saa eduskunnan äänestyksessä enemmistön annetuista äänistä. Tyhjiä ei lasketa. Ei edellytetä, että vaalien voittajien pitäisi olla edustettuina hallituksessa.
Sitä paitsi monipuoluejärjestelmässä voidaan äskeisten vaalien tuloksen perusteella osoittaa monta voittajaa.
Yksi voittaja on Vanhasen ykköshallituksen takana ollut koalitio: keskusta, SDP ja RKP. Se menetti paikkoja mutta säilytti enemmistön eduskunnassa. Nyt sillä on yhteensä 106 paikkaa. Voitto siis vaikka hyvin niukka.
Tämä niukka voitto ei tyydytä Vanhasta. Hän kokoaa uutta koalitiota. Siihen tulevista puolueista kolme lisäsi nyt paikkamääräänsä ja yksi, Vanhasen oma puolue, menetti paikkoja. Ovatko kolme muuta vaalien voittajia?
Jos katsotaan kannatuksen suhteellista lisäystä, suurin voittaja, perussuomalaiset, puuttuu tuosta joukosta. Tämä puolue näet enemmän kuin kaksinkertaisti kannatuksensa. Mutta jos katsotaan edustajanpaikkamäärän absoluuttista lisäystä, vaalien suurin voittaja on tietenkin kokoomus, mutta yksin sekään ei saa hallitusta aikaan.
Ratkaisu hallituspohjasta on voittajiin katsomatta poliittinen ratkaisu. Politiikka on tahdon asia, sanoi Olof Palme aikanaan.
Mitä äskeisten vaalien tulos kertoo kansan mielialasta? Tässä ei minun ymmärtääkseni pitäisi palata muutaman kuukauden mittaisen vaalikampanjan vaiheisiin. Ei ainakaan tähänastisten hallituspuolueiden osalta. Niillähän on konkreettinen neljän vuoden näyttö asioiden hoitamisesta.
Kyllä kansa tietää, Veikko Vennamolla oli tapana sanoa. Hänelle naurettiin, usein aiheettomasti. Kyllä kansa tietää, vaikkei tuntisikaan vaalijulistusten yksityiskohtia. Kansa tietää ainakin sen, milloin jokapäiväisessä elämässä menee hyvin ja erityisesti sen, milloin siinä menee huonosti.
Miten tuollaiset tuntemukset sitten välittyvät äänestyskäyttäytymiseen eduskuntavaaleissa, on toinen ja paljon monimutkaisempi asia.
Minusta huomion arvoinen perushypoteesi on, että äskeisen vaalituloksen takana on kansan syvenevä kahtiajakautuminen yhtäältä niihin, joilla menee hyvin ja toisaalta syrjäytymässä oleviin ja jo syrjäytyneisiin. Meillä on enenevä joukko ihmisiä, joilla todellakaan ei mene hyvin: työttömiä, pätkätyöläisiä, eläkeläisiä, yksinhuoltajia, opiskelijoita. Meillä on suhteettoman alipalkattuja julkissektorin naisvaltaisia työaloja, joilla kauan on odotettu palkkauksen radikaalia korjausta. Ja kansallistulo on suurempi kuin koskaan.
Päähallituspuolueet ovat olleet vastuussa tähän johtaneesta kehityksestä, niin paljon kuin poliittiset vaikuttajat yleensä voivat siitä lyhyellä aikavälillä olla vastuussa, SDP erityisesti tupo- ratkaisujen kaksoisvaikuttajana SAK:n kautta. Keskusta menetti paikkoja ja SDP vielä enemmän. 140 000 valitsijaa on pettynyt näihin puolueisiin.
Kun katoaa luottamus siihen puolueeseen, johon tavallisesti on luotettu, se voi näkyä, paitsi äänisiirtymänä toiselle puolueelle, myös äänestämättä jättämisenä. Koko maan äänestysprosentti oli nyt sodanjälkeisen ajan matalin.
Silti on aihetta kysyä, mistä tulivat kokoomuksen melkein 100 000 lisä-ääntä ja perussuomalaisten melkein 70 000 lisä-ääntä. Minusta huomion arvoinen hypoteesi on, että molemmat näistä puolueista ovat kumpikin omalla tavallaan onnistuneet vetoamaan (myös) niihin ryhmiin, joilla ei mene hyvin. Näillä kahdella puolueella ei ollut kuluneen vaalikauden politiikkaa vastuullaan.
Toisaalta kannattaa panna merkille, että vasemmistoliiton etsikkoaika meni tässä vaiheessa ohi. Se ei pystynyt hyödyntämään tyytymättömyyttä siihen tilaan, minkä syntymiseen SDP on aktiivisesti myötävaikuttanut.
Syitä on varmaan monta. Näyttää siltä, että vasemmistoliitosta on tullut aina vain enemmän vanhojen puolue, joka ei pysty keräämään nuorempien ääniä. Puolue on pyrkinyt liimautumaan SDP:n kylkeen toivoen takaisinottoa hallitukseen. Sitä painaa myös historian taakka. Se ei perustamisvaiheestaan saakka tehnyt sellaista selvää eroa menneisyyden harha-askeliin, mitä uusi alku olisi edellyttänyt. Stalinistista fraktiota ei tuossa vaiheessa kylmästi sysätty ulos, vaan se on voinut jatkaa näihin saakka. Puolueella ei ole tuoretta, aktiivista ja nuorekasta muutosimagoa. Siihen ei nähtävästi luoteta vieläkään.
Vanhasen kakkoshallituksen ohjelma ja sen toteutus luultavasti poikkeavat oikealle verrattuna edellisen hallituksen linjaan. SDP jää oppositioon miettimään, kääntääkö se tässä sille uudessa kilpailutilanteessa linjaansa pari piirua oikealle vai vasemmalle. Neljän vuoden kuluttua nähdään miten kansallinen kokoomus on pystynyt vastaamaan 100 000 uuden valitsijan odotuksiin. Ellei ole, on odotettavissa uusia heilahduksia puolueiden kannatuksessa. Tyytymätön keskiluokka on liikkeellä.
Vastakkainasettelun aika ei ole ohi. Viime kädessä on kysymys hyvinvointiyhteiskunnan kohtalosta. Ketkä kaikki voivat hyvin tulevaisuudessa?