Pääministeri Alexander Stubb (kok.) säväytti vähän aikaa sitten vaatimalla luopumista konsensuspolitiikasta. Tällähän tarkoitetaan laajaan yhteisymmärrykseen tähtäävää politiikkaa. Hänen mukaansa konsensus on halvaannuttanut päätöksenteon ja estänyt niin sanotut rakenteelliset uudistukset.
Palkansaajajärjestöjohtajat toisensa perään ovat ampuneet alas Stubbin heiton, joka tuntuu saavan vastakaikua ainoastaan työnantajaleirissä.
Viimeksi asiaan otti kantaa Akavan puheenjohtaja Sture Fjäder kummastelemalla, miksi jo valmiiksi huonon taloustilanteen aikana pyritään murtamaan sopimisen mallia, jolla on taattu kilpailukykyä, ennustettavuutta, talouskasvua ja yhteiskuntarauhaa vuosikymmenten ajan.
On vaikea kuvitella asioiden olevan paremmalla tolalla, jos konsensukseen ei olisi pyritty. Konsensuksen avulla on sentään onnisuttu leikkaamaan hurjimpia vaatimuksia ja lähentämään eri yhteiskuntaluokkia.
Niin ovat maailmankirjat ovat sekaisin, että 1970-luvulla, jolloin konsensuspolitiikkaa istutettiin tähän maahan, sitä vastustettiin kiivaasti ainoastaan poliittisen kentän vasemmalla äärilaidalla. Nyt sen innokkaimmat hautaajat löytyvät kentän vastakkaiselta puolelta.
Aiheellista olisi miettiä, mikä on vaihtoehto konsensukselle. Demokratiassa päätöksiä voidaan tehdä turvautumalla pelkästään enemmistön voimaan. Tämä ei kuitenkaan takaa parempia päätöksiä, ei edes notkeutta tehdä päätöksiä.
Enemmistö joutuu laskemaan ratkaisujensa poliittiset seuraukset, mikä saattaa halvaannuttaa päätöksenteon. Kuten niin usein on nähty, tämän päivän enemmistö voi olla huomispäivänä vähemmistö.
Pääkirjoitus