Sosiaali- ja terveydenhuollon uudistuksen perustavoitteet ovat ylevät: nykyistä parempaa toimivuutta nykyistä tasapuolisemmin kaikille. Raadollisempi tavoite on kolmen miljardin euron vuosittainen säästö jollakin aikavälillä, ehkä 10–15 vuoden kuluessa.
Voiko parempi olla halvempaa? Vastaus: voi. Jos soten avaintoimintoja pystytään korjaamaan.
Sairaanhoidon avaintoiminto on Sinuhe Egyptiläisen ajoista asti ollut lääkärin vastaanotto. Potilas kertoo ongelmastaan lääkärille, lääkäri kuuntelee, koputtelee, kurkistelee ja puristelee. Lääkäri prosessoi kuulemansa ja löytämänsä sen tietämyksen perusteella, minkä on opiskellessaan omaksunut. Tarkistaa muistiaukkojaan kirjasta, nykyisin netistä, muodostaa hypoteesin potilaan sairauden diagnoosista.
”Vanhat kunnanlääkärit” tekivät diagnoosin saman tien ja osuvuus lienee ollut kohtalainen. Nykylääkäri turvautuu laboratorioon ja kuvauksiin. Niin löytyy sairaudelle nimi, diagnoosi. Diagnoosin ja oppimansa perusteella lääkäri määrittää hoidon: elämäntapaohjeet, lääkitykset ja mahdolliset toimenpiteet.
Jos lääkäri on osaava ja vakuuttava, potilas on tyytyväinen, noudattaa ohjeita ja tulee terveeksi. Tai ainakin sairaus pysyy kurissa. Jos lääkäri on epävarma, potilaskin on epävarma ja haluaa toisen lääkärin mielipiteen: vaatii lähetettä erikoissairaanhoitoon. Jos lähetteitä tehdään paljon, jonotus erikoissairaanhoitoon kestää kauan.
Erikoissairaanhoidossa potilaasta tutkitaan ainakin samat laboratoriotutkimukset ja kuvaukset ja jos lähettävä lääkäri on osannut asiansa, määrätään juuri se hoito, minkä peruslääkärikin olisi määrännyt. Jos olisi ollut rohkeutta ja määrätietoisuutta.
Erikoissairaanhoito tekee käytännössä tutkimuksia enemmän – onhan se sentään erikoissairaanhoito eikä mikään arvauskeskus – ja kun otetaan paljon tutkimuksia, jokaiselta meistä löytyy keskiarvosta poikkeavia labratuloksia.
Tokihan ne pitää tarkistaa, ja niin erikoissairaanhoitoon tulee useampiakin käyntejä. Omassa OYS:issamme jokainen potilas käy polilla noin neljä kertaa. Useampi käynti jatkaa jonoja, mutta useimmiten diagnoosi ja hoito ei siitä muutu. Tavalliset taudit ovat näet niitä yleisimpiä ja hoidotkin niihin ovat niitä tavanomaisia.
Mutta se säästö? Kuinka paljon säästää, jos ”tavalliset taudit” ohjataankin lääkärin sijasta hoitajalle? Kokenut sairaanhoitaja osaa diagnosoida flunssan, silmätulehduksen, korvatulehduksen, ilmeisen verenpainetaudin tai diabeteksenkin yksinkertaisilla kokeilla.
Joihinkin sairauksiin hoitaja osaa myös määritellä hoidon, mutta jo verenpaine tai korkea verensokeriarvo tai aivoverenkiertohäiriökohtaus vaatii lääkärin arvioinnin mahdollisten lisäongelmien varalta.
Pikkuvaivoja lukuun ottamatta hoitaja ei voi korvata lääkärinvastaanottoa perinteisessä perusterveydenhuollossa. Hoitajan rooli on tsekata esiin ne, jotka tarvitsevat tuon lääkärinvastaanoton ja vastaanoton jälkeen huolehtia siitä, että potilas tulee hoidetuksi tai osaa hoitaa itsensä.
Jos edellä kirjoittamaani lukee tarkasti, yksi säästöavain sieltä löytyy. Lääkärin osaaminen. Osaava yleislääkäri diagnosoi ja hoitaa ne tavalliset sairaudet eikä kuormita erikoissairaanhoitoa silloin, kun tietää ettei erikoissairaanhoito ole tarpeen.
Yksi tulevan soten haasteista onkin, miten pystytään kouluttamaan riittävästi osaavia yleislääkäreitä ja miten heidät pystytään sijoittamaan sairaanhoidon etulinjaan. Riippumatta siitä, onko lääkäri julkisen, yksityisen vaiko kolmannen sektorin palkkalainen.
Nykyinen koulutus- ja sairaanhoitojärjestelmä sijoittaa etulinjoille nuorimmat ja kokemattomimmat, jotka kyllä tietävät sairauksista mahdottoman paljon, mutta joille ei ole vielä kasvanut diagnostista silmää ja sitä ihmistuntemusta, joita yleislääkäri tarvitsee.
Sote vannoo myös digitalisaation nimiin. Perusrakenne meillä jo on: sairauskertomustiedot löytyvät olipa potilas Inarin terveysasemalla tai Töölön sairaalassa. Ongelma on ohjelmistojen kankeus: jo sähköisen reseptin tekeminen vaatii kymmeniä hiiren klikkauksia. Miksi kukaan ei ole kehittänyt ihmisen ja sairauskertomuskoneen välille parempaa käyttöliittymää, edes kosketusnäyttöjä tai puheella ohjaamista?
Toinen kankeus on pakollinen tilastointi, jonka voisi suurimmaksi osaksi automatisoida.
Jos lääkärit ja hoitajat vapautettaisiin tekemään koulutustaan vastaavaa työtä, terveysasemien kapasiteetti ainakin puolitoistakertaistuisi. Ja ehkäpä lääkärillä riittäisi aikaa paneutua hitaasti puhuvien ja hitaasti toimivien monisairaiden vanhusten hoitoon, joiden lääkearsenaalit nykykiireessä ovat paisuneet usein sellaisiksi, että ne tekevät sairaaksi terveemmänkin ihmisen.
Myös heidän kohdallaan oikea hoito olisi säästöä puhumattakaan heidän elämänlaadustaan.
Niilo Keränen on lääkintöneuvos ja kansanedustaja (kesk.) Taivalkoskelta.