Kuntoutuksesta monella on mielikuva, että mennään hienoon kuntoutuslaitokseen, seurustellaan, syödään hyvin ja nukutaan hyvin.
Välillä hierotaan ja jumpataankin vähän.
Onhan se kuntoutusta tuokin. Sotiemme veteraanit alkavat olla siinä kunnossa, että kuntoutuslaitosjaksolla henkinen virkistyminen alkaa olla pääasia. Ehkäpä he saavat oikeampaa kuntoutusta avohoidossa kotikunnissaan, jossa fysioterapialla ja ohjauksella pyritään säilyttämään toimintakyky mahdollisimman hyvänä mahdollisimman pitkään.
Kuntoutus on sananmukaisesti huonoon kuntoon menneen ihmiskoneiston korjaamista parempaan, mieluiten ihan entiseen kuntoon. On sellaisiakin kuntoutettavia, joiden toimintakyvyssä ei korjaantumista juurikaan saada aikaan: tavoitteena silloin on, että edes nykyinen toimintakyky säilyisi ja että kunto ei ainakaan pääsisi rapistumaan.
Joskus hyvin vaikeasti sairaan tai vammaisen kohdalla kuntoutusta on myös se, että hänet pyritään pitämään sellaisessa kunnossa, ettei hänen hoitamisensa olisi kohtuuttoman vaikeaa.
On myös ammatillista kuntoutusta. Jos joku ei pysty entiseen työhönsä, hänet voidaan kouluttaa uuteen ammattiin. Tai jos jollakin on jo nuoruudessaan sellainen sairaus, mikä estää tavanomaisen ammattiin kouluttautumisen, Kela voi kustantaa koulutusta ammatillisena kuntoutuksena. Tähän Kela panee rahaa vuosittain noin 28 miljoonaa euroa. Kelan koko kuntoutuspotti on noin 400 miljoonaan euroa vuodessa. Myös vakuutusyhtiöt kuntouttavat muun muassa liikenteessä tai työtapaturmissa vammautuneita.
Kuntoutukseen on kuitenkin luotu merkillisiä ja turhia rajoja, jotka hämmentävät ja saattavat eri sairauksia sairastavat ihmiset eriarvoiseen asemaan.
Vastaanotolleni tulee potilas, jonka lonkka on siinä kunnossa, ettei se taivu kunnolla. Siis fysioterapian tarve. Jos hänellä on pitkäaikaissairaus kuten reuma, teen hänelle lääkinnällisen kuntoutuksen päätöksen. Kunta kustantaa hänen hoitonsa omassa pitäjässä olevalla yksityisellä fysioterapeutilla. Jos hänellä taas on artroosi, nivelrappeuma, lähetän hänet samalle terapeutille. Nyt hän maksaa hoidot itse ja saa Kelalta korvausta noin viidenneksen kustannuksista. Se ei nimittäin olekaan kuntoutusta vaan sairaudenhoitoa. Jos hänellä sattuu olemaan riittävän paljon muitakin nivelongelmia, hän saattaa olla vaikeavammainen – siihenkin luokitukseen on omat kriteerinsä – ja silloin Kela kustantaa hänen fysioterapiansa kokonaan.
Mutta eipä hätää, jos se onkin nivelrappeuma. Lähetän hänet keskussairaalaan, jossa hänelle ennen pitkää pannaan lonkkaan proteesi, keinonivel. Sairaalan fysioterapeutti kuntouttaa häntä sen verran, että hän pääsee leikkauksen jälkeen liikkeelle ja kotiin. Hän ei kuitenkaan liiku vielä normaalisti ja jatkossa tarvittavan fysioterapian hän maksaa taas itse. Siihen hän saa Kelalta sen pienen korvauksen. Sehän on sairaudenhoitoa. Kela maksaa näitä korvauksia vuodessa 17 miljoonaa euroa.
Psyykkisen sairauden hoitoon ja kuntoutukseen on taas luotu oma mielenkiintoinen systeeminsä. Se paljastaa erityisen hyvin, että sairauden hoidon ja kuntoutuksen välinen raja on kuin veteen piirretty viiva.
Nimittäin masentunut ja ahdistunut potilas tulee hoitaa ensin terveydenhuollossa. Monilla terveyskeskuksilla ei ole sellaista henkilöstöä, että psykoterapiaa voitaisiin antaa omin voimin. Potilas lähetetään yksityiselle psykoterapeutille, aivan samoin kuin tuo yllä kuvattu lonkkavaivapotilas. Yleensä terveyskeskus maksaa terapian, koska tästä terapiasta potilas ei saisi Kelalta mitään korvausta. Mutta kun potilas on saanut psykoterapiaa puoli vuotta, sen jälkeen Kela kyllä voi kuntouttaa häntä kustantamalla psykoterapiaa. Hoito muuttuukin äkkiä kuntoutukseksi. Tähän Kela panee rahaa vuodessa 35 miljoonaa euroa.
Kummallisessa asemassa ovat ne potilaat, jotka tarvitsevat muita terapioita. Toimintaterapiaa tai puheterapiaa, tarvitsevat esimerkiksi aivoverenkiertohäiriöiden vuoksi vammautuneet ihmiset. Joskus myös psyykkisesti sairaat. Jos terveyskeskuksella ei ole tähän omia mahdollisuuksia, potilaiden on hankkiuduttava omin kustannuksin – ilman Kela-korvauksia – terapeutille. Koska nämä terapiat ovat useinkin potilaan itsenäisen selviytymisen kannalta välttämättömiä, terveyskeskukset kustantavat nämä terapiat lääkinnällisenä kuntoutuksina. Kustantavat minkä kustantavat, kun kuntien rahat ovat niukat. Vaikka nämä terapiat ovat pikemminkin sairauden hoitoa, jos tilannetta tulkittaisiin samalla tavalla kuin fysio- tai psykoterapioissa.
Vaikeavammaisten lääkinnälliseen kuntoutukseen Kela käyttää vuosittain 150 miljoonaa euroa, kuntoutusrahaan – kuntoutuksen aikaiseen päivärahaan – kuluu runsas 80 miljoonaa ja saman verran harkinnanvaraiseen kuntoutukseen. Sairauspäivärahaa Kela maksaa vuosittain 850 miljoonaa euroa. Pienentyisikö tämä summa, jos kuntoutukseen satsattaisiin enemmän? Ainakin se olisi sairaan tai vammautuneen ihmisen kannalta inhimillisempää.
Kun potilaiden hoito- ja kuntoutuskustannukset on näin pilkottu, kenelläkään ei ole kokonaisvastuuta. Jos julkisen terveydenhuollon 12 miljardin vuosipottiin lisättäisiin Kelan kuntoutus- ja sairausvakuutusrahat, 300 miljoonan matkakorvaukset sekä 1,3 miljardin suuruiset lääkekorvaukset, tulosvastuu kyllä löytyisi. Mutta eihän nyt näin suurta uudistusta kukaan uskalla tehdä. Mieluiten näperrellään soten hallintorakenteita.
Kirjoittaja on lääkintöneuvos.
Kolumni