Anneli Jäätteenmäki on kokematon. Hän on ensimmäinen nainen pääministerin virassa, jonka haltijasta uusi perustuslaki tekee automaattisesti maan vaikutusvaltaisimman poliitikon. Onko hänestä siihen? Puheenjohtaja Paavo Lipponen ja puoluesihteeri Eero Heinäluoma jäivät pois hallituksesta. Se syö hallituksen uskottavuutta.
Vaikka SDP:n ykkösketju jättäytyi vilttiin, sosiaalidemokraatit rohmusivat kaikki tärkeät salkut lukuunottamatta pääministerin virkaa. Keskusta joutui tyytymään toisarvoisiin posteihin kauppa- ja teollisuusministeriötä ja maatalousministeriötä lukuunottamatta.
Hallitusohjelma on surkea. Siinä on 52 sivua, viisi kertaa enemmän kuin olisi kohtuullista. Siitä huolimatta asiat sanotaan turhan epämääräisesti ja ympäripyöreästi. Monet ongelmat ratkaistiin hallitusohjelmassa sillä, että niihin palataan myöhemmin. Lisäpöytäkirja piti salata. Sekään ei herätä luottamusta.
Tuttua tekstiä. Sellaista on kuultu viime päivät, mutta siinä ei ole mitään erikoista. Samaa poliittista evankeliumia on luettu aina ennenkin, kun hallituksessa on tapahtunut suuri muutos. Keskusta ja SDP istuvat samassa hallituksessa 16 vuoden pakkoeron jälkeen. Ei ole mikään ihme, jos monilla on sopeutumisvaikeuksia.
Kuka muistaa vielä, millaisia kommentteja kuultiin, kun Paavo Lipponen tuli ryminällä hallituksen johtoon SDP:n maanvyörymävoiton turvin kahdeksan vuotta sitten? Jos epäusko olisi voinut kaataa hallituksen, se olisi kompastunut heti ensi metreillä. Harva jaksoi uskoa epäpyhään allianssiin, jossa istui varsinainen sortin sakki. Peräti viisi puoluetta entisistä kommunisteista kokoomukseen. Väliin mahtuivat SDP, vihreät ja Rkp.
Mutta tuo kokoonpano hallitsi Suomea seitsemän pitkää vuotta ja supistetussa muodossa vielä kahdeksannenkin. Vihreät hyppäsivät hallituksesta pois vuosi sitten. Se ei Lipposen menoa hidastanut, mutta koitui kohtalokkaaksi vihreille. Heitä ei päästetty Jäätteenmäen hallitukseen. Puolue maksoi kovat oppirahat poliittisesta tyhmyydestään.
Epäuskon aalto levisi yli koko maan myös 1991, jolloin keskustan Esko Ahosta tuli Suomen kaikkien aikojen nuorin pääministeri. Porvarihallituksen kausi on kaikkein myrskyisin ja raskain sodan jälkeen, mutta silti Aho kesti täydet neljä vuotta. Se oli komea saavutus noissa oloissa ja varsinkin siksi, ettei hallitusta ole kaadettu koskaan sellaisella innolla kuin tuolloin. Sitä tekivät omat ja vieraat sydämensä kyllyydestä.
Sitä edellinen suuri hallituspoliittinen linjanmuutos tehtiin 1987 Harri Holkerin ja Kalevi Sorsan johdolla - presidentti Mauno Koiviston manuaalisessa ohjauksessa. Kokoomus palasi hallitukseen 21 vuoden oppositiovaelluksen jälkeen. Sinipuna, vanha aseveliakseli, johti taas Suomea. Uusi hallitus järkytti heti ensi metreillä yhtä lailla teollisuutta ja ammattiyhdistysliikettä, mutta Holkerikin toimi täydet neljä vuotta pääministerinä - ja olisi toiminut pitempääkin, jos äänestäjät olisivat sen sallineet.
Ajassa saa palata aina vuoteen 1979 ennen kuin vastaan tulee hallitus, jota voi verrata edes joten kuten uskottavuusmielessä Jäätteenmäen kabinettiin. Silloin hallituksen muodosti pääjohtaja Mauno Koivisto. Elettiin Urho Kekkosen vallantäyteisyyden huippukautta. Kekkonen jätti hallituksen ulkopuolelle niin SDP:n puheenjohtajan Kalevi Sorsan kuin keskustajohtajan Johannes Virolaisenkin.
Muistan vieläkin, kun kysyin Koivistolta uuden hallituksen tiedotustilaisuudessa, kuinka kauan hallitus voi pysyä pystyssä, kun puheenjohtajat loistavat poissaolollaan. Koiviston kasvoille levisi hämmentynyt ilme. Hän selvitti kiusallisen kysymyksen vastaamalla, että hän uskoi kabinettinsa mieluummin nostavan kuin laskevan Suomen hallitusten keski-ikää.
Se oli vielä tuolloin vuosi. Koivisto ei siis ihmeitä odottanut, mutta hänelle itselleen kävi hyvin. Kekkonen sairastui 1981 juuri silloin, kun keskusta ryhtyi uuden messiaansa Paavo Väyrysen johdolla ratkaisevaan iskuun hallituksen kaatamiseksi. Loppu on historiaa. Koivisto esti presidenttinä Väyrysen porvarihallituksen synnyn 1987.
Koiviston kaudella tuli säännöksi, että puheenjohtajien kuuluu olla hallituksessa, mutta Lipponen rikkoi sitä tekemällä oman soolonsa.
Niin kauan kuin Lipponen jatkaa puhemiehenä, kysytään, kuinka tosissaan hän tukee uutta hallitusta. Lipposen jatkamat myrkylliset kommentit Jäätteenmäen Irak-lausunnoista ja sellaiset linjaukset, joita hän teki vappupuheessaan Kuopiossa, lisäävät vain epäuskoa. SDP:n puheenjohtaja otti Kuopiossa näyttävästi etäisyyttä uuden hallituksen turvallisuuspoliittisiin näkemyksiin.
Ay-liike ei antanut teollisuuden kanssa enää huomenlahjaa Jäätteenmäen hallitukselle. SAK:n Lauri Ihalainen ja Metalliliiton Erkki Vuorenmaa ovat kuitenkin vakuuttaneet, että ay-liike arvioi hallitusta vain ja ainoastaan tekojen mukaan. Punamullan perusnäkemykset ovatkin lähempänä Hakaniemen valtabunkkeria kuin sinipunahallituksen linja. Sieltä tuskin on ensimmäiseksi odotettavissa hankaluuksia.
Uuden hallituksen linjaukset ovat monessa lähempänä myös kansan yleistä mielipidettä kuin Lipposen hallituksen aikana. Moni pitää tällaista vuoropuhelua hyvänä, mutta siinä on vaaransa. Se johtaa helposti jakopolitiikan paluuseen, jähmeyteen veropolitiikassa, vanhojen rakenteiden pönkitykseen ay-liikkeen ehdoilla ja pään pensaaseen panoon turvallisuuspolitiikassa. Punamullassa itävät Suomen politiikan konservatismin siemenet.
Nordean pääekonomistin puheet paluusta kivikauteen voi jättää omaan arvoonsa. Kyse on siitä, hidastuuko yhteiskunnallinen uudistusvauhti punamullan aikana. Se ei ollut kovin kehuttava Lipposen valtakaudella, mutta silloin mentiin sentään monessa eteenpäin. Kansaan tukeutuminen johtaa paikallaanpolkemiseen tai jopa taka-askeliin.
Hallituksen kuuluu uudistaa maata. Jäätteenmäki on ympäröinyt itsensä uusilla kasvoilla. Se lupaa hyvää, mutta ei riitä. Tarvitaan näyttöjä.