Amerikan mantereella on tapahtunut erikoinen jako. Samaan aikaan kun Yhdysvallat on suunnannut yhä enemmän oikealle, on mantereen eteläinen osa kurvannut vasemmalle. Tämän käännöksen seurauksia voi nähdä erikoisissa paikoissa. Yksi niistä on lehtien taloussivuilla: Latinalaiseen Amerikkaan sijoittavat osakerahastot ovat lähes järkiään selvästi plussalla.
Etelä-Amerikasta on kehittymässä poikkeuksellisen mielenkiintoinen alue. Tähän mennessä sen ovat havainneet sijoittajat ja kansalaisjärjestöt, sillä maanosan tuorein muutos romahdusten jälkeen herättää myönteisiä odotuksia molemmissa. Esimerkiksi StoraEnso oli pohjustanut sellutehdashankettaan Brasiliassa jo vuosia, mutta vasta vasemmistolaisen Lula da Silvan presidentiksi valinnan jälkeen aika investointiin oli kypsä.
Avain Etelä-Amerikan uuteen ilmapiiriin on juuri Brasiliassa ja Lulassa. Sitä täydentää äskeinen Argentiinan presidentinvaali, jossa valtaan tuli peronistipuolueen vasemman siiven Nestor Kirchner. Mantereen kahden suurimman maan uudet johtajat löysivät heti toisensa, millä on koko alueen jatkolle suuri merkitys.
Maanosa on aina heilahdellut rajusti laidalta toiselle. On nähty vallankumouksia oikealle ja vasemmalle, on nähty paluuta demokratiaan ja liukumista sieltä pois, on ollut sotilasjunttaa ja äärikapitalismia. Kaikki on yleensä mennyt jotenkin pieleen.
Nyt on menossa uusi alku, joka viitoittaa paitsi Etelä-Amerikan niin myös koko vasemmistolaisen ajattelun tulevaisuutta: onko sille sijaa nykymaailmassa?
Kysymys koskee ennen muuta kolmea maata, Kuubaa, Venezuelaa ja Brasiliaa. Ne ovat kaikki hyvin erilaisia.
Kuuba on yhtä kuin Fidel Castro, tuo vallankumouksen dinosaurus, joka tuntuu ikuiselta mutta tuskin sitä on. Mitä tapahtuu maassa hänen jälkeensä, tai jo hänen aikanaan?
Viimeiset tiedot eivät lupaa hyvää. Poliittista ruuvia on kiristetty, vapauksia rajoitettu, rangaistuksia tiukennettu. Se on saanut esimerkiksi EU:n kavahtamaan, joka muuten mielellään lisäisi yhteyksiä Kuubaan - jos ei muuten, niin maata taloussaartavien amerikkalaisten kiusaksi.
Kuuba Castron jälkeen on täysi arvoitus. Fidelillä on yhä karismaa ja ihailijoita, mutta hänen vallankumouksensa ei enää ole vientituote, ja vielä vähemmän sitä on maan edustama kommunismi. Kuuba on koteloitunut poikkeus toiselta aikakaudelta.
Venezuelaa johtaa äänekäs vasemmistopopulisti Hugo Chavez, joka hänkin on umpikujassa, mutta toisella tavoin kuin Castro. Hänen maansa on jakautunut kahtia tavalla, josta demokratian pelisäännöillä ei hevin päästä pois. Joko Chavez kaappaa lopunkin vallan itselleen, tai sitten häneltä kaapataan se valta pois. Kumpikin vaihtoehto johtaa kuohuntaan.
Chavez tahtoisi esiintyä sorretun maailman toivona imperialisteja vastaan, mutta seuraajia ei tahdo löytyä. Miehen puheet lepäävät liikaa tyhjän päällä.
Brasiliassa tilanne on toinen. Ay-johtajasta presidentiksi noussut Lula on hämmästyttänyt kaikki yksinkertaisella tavalla: olemalla uskottava. Hän on pitänyt kiinni vaalilupauksistaan maan köyhien auttamiseksi, ja samaan aikaan hän on saanut sijoittajat uskomaan Brasilian talouteen. Siinä sivussa hän on pitänyt yllä suhteita Yhdysvaltoihin ja aloittanut työn koko latinalaisen Amerikan yhtenäisyyden lisäämiseksi.
Jo puolen vuoden virkakauden jälkeen Lula on nostamassa itseään valtiomiessarjaan yhtenä kolmannen maailman arvostetuimmista ja huomatuimmista johtajista. Se on ällistyttävä saavutus. Jos tämä resepti toimii vielä edes jonkin aikaa, Lula nousee raketin lailla, sillä tällaiselle johtajuudelle on suuri sosiaalinen tilaus. 1990-luvun täysvapaa markkinatalous ajoi Etelä-Amerikassa seinään, ja muuallakin kehitysmaissa sen reseptit näyttävät loppuun käytetyiltä. Brasilia on riittävän suuri maa, jotta se voi uskottavasti todistaa myös toisenlaisten mallien toimivuutta.
Tyhjästä tämä ei ole noussut. Erilaiset globalisaatiota vastustavat kansalaisjärjestöt kautta maailman ovat jo vuosia kokoontuneet Brasilian Porto Alegreen, ja maanosan yhteiskunnallinen keskustelu on aina ollut hyvin vilkasta. Silti mantereella on jotain nyrjähtänyt pahasti vikaan. 1900-luvun alussa Argentiina ja Uruguay olivat maailman johtavia hyvinvointivaltioita, nyt siitä on jäljellä vain muisto, yhdistettynä tuoreempiin diktatuurien ja talousromahdusten muistoihin.
Argentiina, Brasilia ja pienet Uruguay ja Paraguay yrittävät elvyttää laajaa poliittista ja taloudellista yhteistyötä Mercosur-järjestössä. Andien toisella puolen Chile on toipunut 30 vuoden takaisesta krapulasta, Salvador Allenden vasemmistovallan kaatumisesta Augusto Pinochetin veriseen vallankaappaukseen. Nyt Chile on muuttunut maaksi, josta lähetetään Pablo Nerudan librettoon kirjoitettu ooppera Savonlinnan oopperajuhliin.
Osaltaan tämäkin kertoo siitä, kuinka mantere on saamassa itseluottamustaan takaisin.
Etelä-Amerikka on yhä monin tavoin epävakaa ja horjuva. Kolumbiassa on meneillään loputon huume- ja sisällissota, Perussa oli juuri poikkeustila. Mutta viime vuodet kautta alueen vaaleissa kuin vaaleissa vasemmistolaiset puolueet ovat menestyneet yllättävän hyvin, nousseet joko valtaan tai vahvistaneet asemiaan. Samaan aikaan uudenlainen, 1990-luvun taloudellisen uusliberalismin vastainen keskustelu kasvaa tuolla alueella.
Itse asiassa koko Amerikan mantereesta on tulossa 2000-luvun alun merkittävin erilaisten yhteiskunnallisten mallien laboratorio. Pohjoisessa Kanada näyttää muuttuvan aina vain vapaamielisemmäksi. Yhdysvallat taas äärikonservatiivinen oikeisto vetää aivan uudenlaisia linjoja. Ja Etelä-Amerikka, kaikessa moninaisuudessaan, alkaa olla vasemmiston hallitsema maanosa. Sellaista ei ole koskaan ennen tapahtunut.
Euroopassa kuvitellaan aatteiden kuolleen. Se on väärin: ne voivat hyvin ja muuttavat muotoaan, mutta niiden tulevaisuus luodaan nyt Amerikassa.