Mikäli duunarit kokevat, ettei heidän asiaansa ajeta perin-teisissä työväenpuolueissa, vasemmistolla on käsissään ongelma, joka ei ratkea pelkäs-tään keulakuvia vaihtamalla. Tarvitaan paljon enemmän.
Eurooppaa ravisteleva talouskriisi ei tuonut vetoapua vasemmistopuolueille eurovaaleissa. Laiskasti uurnilla käyneet äänestäjät turvautuivat hanakasti oikeistoa, jopa äärioikeistoa edustaviin puolueisiin. Maahanmuuttovastaiset puolueet menestyivät hyvin eritoten Britanniassa, Ranskassa, Hollannissa, Romaniassa ja Unkarissa.
Myös perinteinen oikeisto tuntui selviävän vaaleista mainiosti. Sen kannatusosuus tipahti vielä vahvistamattomien lukemien perusteella vain prosenttiyksikön, kun sosialistiryhmällä vastaava pudotus oli 5,5 prosenttiyksikköä. Sosiaalidemokraatit menettivät yli 50 paikkaa europarlamentista. Uusi parlamentti on kooltaan pienempi kuin väistyvä. Demarien paikkamäärä putosi enemmän kuin parlamentin pieneneminen edellyttää.
SDP otti myös Suomessa köniinsä kunnolla, kannatuksesta suli 3,9 prosenttiyksikköä verrattuna edellisiin eduskuntavaaleihin ja 3,6 prosenttiyksikköä verrattuna edellisiin eurovaaleihin. Vasemmistoliitto menetti ainoan euroedustajansa. Keskusta menetti kannatuksessa vielä enemmän, mutta onnistui rajaamaan tappionsa edustajanpaikoissa vain yhteen.
Politiikalle tyypilliseen tapaan tappion hetkillä johtajien päitä vaaditaan vadille. Vasemmistoliitossa Esko Seppänen ja Markus Mustajärvi esittivät heti maanantaina peittelemättä vaihdosta puoluejohtoon. Seppänen heitti esiin jopa uuden puheenjohtajan nimenkin: Paavo Arhinmäki. Tämä olisi Seppäsen mielestä puolueen uusi "messias".
Demareissa puheenjohtaja Jutta Urpilaisen ja puoluesihteeri Ari Korhosen kimppuun käytiin hillitymmin. Kovinta kritiikkiä esitti Erkki Tuomioja, jonka mielestä kyseessä ei ollut edes SDP:n torjuntavoitto. Hän harmitteli sitä, että vasemmiston kokonaiskannatus putosi jo alle neljännekseen.
Johtajien vaihtaminen olisi kummassakin puolueessa hätiköityä. Paremminkin pitää pohtia politiikan sisältöä ja sen viestimistä uudelleen. Oleellinen kysymys nimittäin on se, miksi vakavan talouskriisin oloissa äänestäjät hakevat turvaa populisteista ja oikeistosta. Duunarit ilmeisesti kokevat, ettei heidän asiaansa ajeta perinteisissä työväenpuolueissa.
Ja jos näin todella on, sekä vasemmistoliitolla että demareilla on käsissään ongelma, joka ei ratkea pelkästään keulakuvia vaihtamalla. Mikäli kumpikaan ei kykene vastaamaan peruskannattajakuntansa tarpeisiin ja vaatimuksiin, puolueiden ohjelmallinen perusta on pantava uusiksi. Se voi tarkoittaa pitkää korpivaellusta huonojen kannatuslukujen keskellä. Puolueen uudistaminen on pitkä projekti, jonka hedelmät kypsyvät vasta vuosien päästä.
On lisäksi mahdollista, että suomalainen vasemmisto on lopullisesti menettänyt missionsa, tarkoituksensa. Kokoomuksen kannatus on pysynyt vahvana, vaikka maan työttömyys kasvaa nopeasti ja vaikka puolue pitää hallussaan ongelmaherkkää valtiovarainministerin salkkua. Samaten vihreät onnistuivat nostamaan kannatustaan, vaikka puolueella on työministerin salkku, toinen vaikean ajan ongelmatehtävistä.
Vasemmistoa ei ehkä enää koeta suuren rahan vastavoimaksi. Pienen ihmisen turvan arvellaan olevan perussuomalaisissa populisteissa tai leveästi myhäilevässä pyöreässä papissa. Se on ihmeellistä. Kummallakaan ei ole konkreettisia poliittisia näyttöjä suomalaisen yhteiskunnan muuttamisesta nimenomaan tavalliselle ihmiselle helpommaksi.