Sosiaalidemokraatit juhlivat sata vuotta vanhaa periaateohjelmaa viikonvaihteessa Forssassa. Vasemmistoliitto piti pirskeet viikkoa aikaisemmin. Piskuinen kommunistinen puolue kokoontuu samoissa tunnelmissa tulevana viikonloppuna.
Forssan vuoden 1903 puoluekokouksen ohjelmasta riittää riemua koko vasemmistolle. Ei ihme, siksi kauaskantoinen ja merkittävä paperi se on. Siihen on kirjattu monia niistä tavoitteista, joiden toteutuksen varaan hyvinvointiyhteiskunta rakentuu tänään.
Eri asia on, onko nyt aivan "sosialismi" toteutunut hyvinvointivaltiossa, niin kuin sosiaalidemokraattisen puolueen puheenjohtaja Paavo Lipponen intoutui Forssan juhlakokouksessa julistamaan. Riippuu tietysti, mitä tuolla sanalla tarkoitetaan. Ehkä näin on käynyt Mauno Koiviston aikoinaan lanseeraamassa bernsteiniläisessä hengessä: päämäärä ei ole mitään, liike on tärkein.
Kysymys sosialismista on pitkälle menettänyt merkityksensä sosialististen maiden koettua sekä taloudellisen että poliittisen romahduksen ja lopulta ajauduttua niissä harjoitetun aatteen täydelliseen vararikkoon.
Sosialismi voi vielä elää asiaan vihkiytyneiden piirissä jonkinlaisena idealismina, suurena haaveena luokattomasta yhteiskunnasta, jossa jokainen ahertaa kykyjensä mukaan ja saa tarpeidensa mukaan. Tässä ajassa on kuitenkin vaikea nähdä ihmisen toimivan näin.
Kysymys yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta, minkä varaan Forssan ohjelmajulistus pitkälti rakentui, ei ole hävinnyt minnekään. Se on arkea vielä huomennakin. Näin aina, kun tehdään poliittisia poliittisista ratkaisuja.
Yhtä lailla kuin yhteiskunta 100 vuotta sitten myös nyky-yhteiskunta on täynnä suuria ongelmia. Korkea työttömyys ja siihen liittyen laajan väestönosan syrjäytyminen lienee yksi kipeimmistä ja meille läheisimmistä. Sellainen on myös suhde kulutusyhteiskuntaan ja luonnonvarojen riistoon. Maailman epäoikeudenmukaisuudesta, nälästä ja sodista puhumattakaan.
Vasemmistopuolueet Suomessa eivät kykene tarjoamaan suurta yhteiskunnallista näköalaa omana aikanaan, niin kuin Forssaan kokoontuneet aateveljet aikoinaan. Vasemmiston sanoma on pitää kiinni menneestä.
Toki ajan riennossa on saatu aikaan asioita, joita kannattaa puolustaa. Mutta jos poliittisella liikkeellä ei ole muuta annettavaa kuin roikkua saavutetussa, sitä uhkaa henkinen näivettyminen. Myöhemmin tämä johtaa siihen, ettei siitä olla enää kiinnostuneita.
Jos katsoo tämän päivän vasemmistopuolueita, niille alkaa olla käynyt näin. Niillä ei ole tarjota yhteiskunnallista näköalaa. Politiikka on näivettynyt sentin venyttelyksi. Nuori väki marssii muissa kulkueissa. Ikäihmiset elävät suhteellisen tyytyväisyyden tilassa eivätkä siksi marssi missään.
Vasemmiston aate on lisääntynyt jakaantumalla; ensin sosiaalidemokraatteihin ja kommunisteihin, myöhemmin monensortin sosiaalidemokraatteihin ja vähintään yhtä monenkirjavaan kommunistien joukkoon. Kaikki näitä sekä yhdistää että erottaa menneisyys.
Vasemmistoa yhdistää myös tulevaisuus - se, että eri vasemmiston virtaukset ovat yhtä ymmällään ajan kulusta ja sen vaatimista toimista. Jako edistyksellisiin ja vanhoillisiin ei kulje puolueiden välillä, vaan niiden sisällä.
Siksi aika on ajanut hajanaisen vasemmiston ohi. Saa
nähdä, koska vasemmistopuolueissa huomataan se.