Moni on aavistellut tai ollut aistivinaan, ettei punakyntinen, valkotukkainen, suorapuheinen, reipasotteinen ja uudistushenkinen Suvi-Anne Siimes voi tuntea oloaan täysin kotoisaksi vasemmistoliitossa. Hän oli liian raikas, liian dynaaminen, henkisesti liian liikkuva ja muutenkin liian erilainen henkilö SKDL:n ja SKP:n raunioille 1990 perustetussa puolueessa, vaikka toimi sen johtajana vuodesta 1998 lähtien.
Koko ajan oli suuri arvoitus, miten nainen, joka ei usko ismeihin, saattoi johtaa puoluetta, jonka lähes koko jäsenkunnan poliittinen ajattelu on rakentunut dogmien ja doktriinien varaan. Vasemmistoliiton aktiivit ja jäsenkunta ovat, nuorimpia lukuunottamatta, valtaosaltaan sitä samaa porukkaa, joka yritti aikoinaan tuoda sosialismia Suomeen. Puolueessa on Siimeksen piruksi maalaamaa Jaakko Laaksoa myöten yhä myös niitä, joille ajatus Suomen rauhanomaisesta siirtymisestä sosialismiin ei riittänyt. Heille kelpasi vain kommunismi siinä muodossa kuin missä sitä toteutettiin Neuvostoliitossa.
Taistolaiset piti alun perin sulkea vasemmistoliiton ulkopuolelle, mutta heidät hyväksyttiin mukaan, jottei uuden puolueen kannatuspohja olisi romahtanut. He myös taistelivat itsensä uuteen puolueeseen.
Nyt totuus on valjennut. Siimeksen tie nousi pystyyn, kun puolue ei pysynyt hänen uudistusvauhdissaan. Hän sai tarpeekseen kivireen vetämisestä. Siimeksen kriitikot ovat oikeassa siinä, että puheenjohtajan pitää heijastella puolueensa jäsenkunnan arvoja eikä hän voi etääntyä niistä liian kauaksi. Siimes etääntyi ja tunnusti tosiasiat lyömällä hanskat tiskiin. Se oli fiksu teko. Ei kannata uuvuttaa itseään potkimalla tutkainta vastaan.
Siimeksen lähtö on vasemmistoliitolle paljon kovempi isku kuin mitä uuden puheenjohtajapelin syövereihin uppoutuneet aktiivit ehkä vielä tajuavatkaan. Vasemmistoliiton kannatus on ollut lievällä lasku-uralla vuodesta 1995 lähtien, jolloin se teki laman jälkitunnelmissa parhaan vaalituloksensa. Puolueen kansanedustajien määrä on pudonnut silloisesta 22:sta 19:ään.
Kannatuksen lasku olisi ollut jonkin verran nopeampaa ilman Siimestä. Hän on pystynyt tuoreudellaan ja erilaisuudellaan tuomaan puolueeseen nuoria sekä kätkemään valovoimaisuutensa alle vasemmistoliiton todellisen olemuksen, henkisen vanhakantaisuuden ja uudistusvastaisuuden. Se on Suomen johtava ei-puolue, joka ei ole päässyt irti menneisyyden haamuista.
Tämä on kuulunut Siimeksen haukuissa ja siinä, miten puolueen kellokkaat riittelivät keskiviikkona televisiossa. Heti kun Siimestä ei ollut tulppana, SKP:n aikainen osapuolijako pongahti pintaan.
Siimes on ollut vasemmistoliiton johdossa uudistushenkisyyden symboli ei vain erilaisuutensa takia, vaan myös siksi, että hän on aidosti yrittänyt modernisoida puoluetta ja vetää joukkojaan menneisyyden maailmasta EU-aikaan. Vasemmistoliitto on ollut viime vuodet jännittävä ja kiinnostava seurattava, mutta nyt uudistuksen rajat tulivat vastaan turvallisuuspolitiikassa.
Jos Kuopiossa 1998 Siimekselle äänestyksen hävinnyt Martti Korhonen on käytettävissä, hänestä tulee puheenjohtajapelin ennakkosuosikki. Hän, kuten muutkin varteenotettavat ehdokasnimet, edustaa sovinnaista vasemmistoliittolaista ajattelua ja maailmankuvaa. Tämä tarkoittaa sitä, että kuka hyvänsä Siimeksen seuraajaksi, puolue joutuu tulemaan toimeen omilla eväillään ja ratsastamaan todellisen olemuksensa varassa ensi vuoden eduskuntavaaleissa. Siimeksen tuomaa ylimääräistä glamouria ja mielenkiintoarvoa ei enää ole.
Vaalitulos voi olla sen mukainen. Paha pettymys oppositioasemasta huolimatta.
On kuitenkin turha luulla, että vasemmistoliiton taru olisi nopeasti ohi Siimeksen lähdön takia. Noin kymmenen prosentin puolueella on suhteellisen uskollinen äänestäjäkunta, josta osalle on sula mahdottomuus siirtyä SDP:n äänestäjiksi. Demarit edustavat heille suurinta mahdollista pahaa - ovat edustaneet pian 90 vuotta vasemmiston hajaannuksesta lähtien.
Vasemmistoliitto vuotaa kuitenkin SDP:hen ja vuoto laajenee Siimeksen lähdön jälkeen. Timo Roppola ja nuori Tanja Harjuniemi - Rakennusliiton puheenjohtajan Matti Harjuniemen tyttö - ovat jo loikanneet demareihin. Matti Viialainen siirtyy ennen pitkää. Siimes itsekin demonstroi tukijoilleen, että SDP on hänestä oikea vaihtoehto.
Vasemmistoliitto vuotaa myös vihreisiin, ja he ovat monille vannoutuneille demarien vihaajille hyväksyttävämpi optio kuin SDP. Puoluetta uhkaa Siimeksen jälkeen hidas pilkkoutuminen, mutta siitä jää jäljelle kova, dogmaattishenkinen ydin, joka pitää pintansa pitkään.