Vasemmistoliiton puheenjohtaja Martti Korhonen ilmoitti keskiviikkona asiasta, joka roikkui ilmassa sunnuntai-illan eurovaalivalvojaisista lähtien. Hän kertoi jättävänsä paikkansa puolueen johdossa. Uusi puheenjohtaja valitaan vielä tässä kuussa puoluevaltuustossa.
Normaaliaikataululla puheenjohtajan valinta olisi ollut edessä ensi vuoden kesällä. Oululaisen Korhosen asema puoluejohdossa muuttui kuitenkin ylivoimaisen vaikeaksi sen jälkeen kun puolue menetti ainoan paikkansa europarlamentissa.
Korhonen, 56, valittiin puoluejohtajaksi toukokuussa 2006, kun suorapuheinen Suvi-Anne Siimes oli eronnut puolueen taistolaisiin kyllästyneenä. Siimestä haukuttiin puolueessa oikeistolaiseksi, ja Korhosen johdolla puolueen haluttiin palaavan "oikeasti vasemmalle" ja lähemmäksi peruskannattajakunnan arvostuksia.
Jos vasemmistoliiton kannatus laski Siimeksen aikana, paraatimarssia menestykseen ei tuonut Korhonenkaan. Alamäki on jatkunut. Eurovaaleissa puolueen tulos valahti jo melkein pienpuolueiden luokkaan, eikä Esko Seppäsen paikan täyttäjää löytynyt. Tosin Seppänen ei Korhosen mielestä edes kokosydämisesti ollut europarlamentissa vasemmistoliiton edustaja.
Keskiviikkona Korhonen purki mielipahaansa myös siitä, että puolueen valmiiksi tunnetut kansanedustajat eivät lähteneet euroehdokkaiksi. Nimiä hän ei maininnut, mutta epäilemättä hän tarkoitti ainakin Esko-Juhani Tennilää.
Vasemmistoliiton liuku ei kuitenkaan koske vain eurovaaleja vaan on pitkän jakson ilmiö. Sitä trendiä Korhonen ei kyennyt taittamaan. Tässä on myös hänen seuraajansa ankarin tehtävä.
Vasemmistoliitto on pyrkinyt uudistamaan kuvaansa puoluesihteeri- ja varapuheenjohtajavalinnoilla, mutta esimerkiksi puolueen eduskuntaryhmä on maan miehisin ja keski-iältään vanhin. Se joukko näkyy julkisuudessa, eikä ole omiaan houkuttelemaan nousevaa polvea puolueen kannattajakuntaan.
Korhosen seuraajaehdokkaaksi ilmoittautui jo puolueen kaksi nuorinta kansanedustajaa, helsinkiläinen Paavo Arhinmäki, 32, ja suomussalmelainen Merja Kyllönen, 32. Näyttää siltä, että ainakin puolueen näkyvät kasvot silottuvat.
Paljon vaikeampi kysymys on se, millä keinoin ja mistä ajatuksista ammentaa kannatuksen nousu. Vihreää aatetta ajaa päätoimenaan jo yksi puolue, eikä perinteisen punaisen työväenaatteen vetovoiman kasvusta ei ole mitään merkkejä, ei vaikka talouskriisin olisi pitänyt juuri vanhaa vasemmistoa hyödyttää.
paakirjoitus@kaleva.fi