Vasemmistoliiton puoluevaltuusto kokoontuu ensi viikonloppuna, puoluekokous on edessä kesäkuun puolivälissä. Molemmissa olisi hyville neuvoille kysyntää.
Suvi-Anne Siimestä moitittiin puolueessa siitä, että hänen johdollaan hävittiin vaalit toisensa jälkeen. Nyt ohjaimissa on oululaiskonkari Martti Korhonen, puolueen mies jos kuka. Kurssia ohjattiin puolueessa oikeistolaisena pidetyn Siimeksen jäljiltä vasemmalle, ja turpiin tuli vieläkin kovemmin.
Jotain uutta siis tarvitaan ja kipeästi, mutta eduskuntavaalien jäljiltä tarjolla on enemmänkin vain lisää vanhaa. Kokoon saatiin 17-henkinen eduskuntaryhmä, jossa naisia on vain vaivaiset kolme henkilöä. Sellaisella jakautumalla on vaikea esiintyä modernina tasa-arvopuolueena, semminkin kun ryhmän miehistäkin monet kantavat vanhoillisten leimaa.
Eduskuntaryhmä teki tilanteelle minkä voi valitsemalla kolmehenkiseen puheenjohtajistoonsa kaksi naista, Annika Lapintien ja kainuulaisen Merja Kyllösen, joka ryhmässä ainoana edustaa uutta naisvoimaa. Minna Sirnö puolestaan ilmoitti jättävänsä puolueen varapuheenjohtajuuden ja tähtää naisliiton kärkeen. Hänkin näyttää näin tekevän jonkinlaista surutyötä.
Siimeksen tavoin myös tunnetut naisnimet Outi Ojala ja Anne Huotari jättivät eduskunnan. Näin on syntynyt tilanne, jossa puolueella on huutava pula näkyvistä naisista. Heitä on ryhdytty erikseen hakemaan ehdolle puoluesihteeriksi ja puheenjohtajistoon.
Puoluesihteeri Aulis Ruuth on ollut kovin näkymätön, ja vaalitappion jälkeen hänen korvaamisensa on todennäköistä. Yhtä todennäköistä on, että paikalle istutetaan nainen. Omalta osaltaan tämä helpottaa Korhosen asemaa. Puoluesihteeri uhrataan vaalitappion takia, ja varapuheenjohtajista Sirnö ja oululainen Risto Kalliorinne jättävät vapaaehtoisesti paikkansa.
Jos Korhonenkin pantaisiin kiertoon, menisi puolueen koko johto uusiksi. Niin raju käänne tuskin tapahtuu, eikä puolueen jäsenistökään liene moiseen valmis. Ketään itsestäänselvää pelastajaa kun ei ole horisontissa. Paavo Arhinmäki tosin saattaa haastaa Korhosen, mutta ehkä hänen aikansa ei ole vielä.
Korhonen nousi Siimeksen jälkeen viemään puolueen kriisivaiheen yli. Se ei riittänyt vaalivoittoon. Iso kysymys on, mikä sitten riittäisi -- tai riittääkö mikään. Vasemmistoliiton poliittinen elintila kapenee koko ajan, mutta puolue hiipuu niin hitaasti, että se on siedettävissä ilman radikaaleja toimia.