Tuoreen kannatusmittauksen perusteella Vasemmistoliittoa uhkaa jo valuminen pienpuolueiden joukkoon. Edes markkinaliberalismin romahdus ei ole synnyttänyt imua puoluekentän vasempaan laitaan.
Viime aikojen kannatusmittauksissa huomio on kiinnittynyt perussuomalaisten paisuvaan suosioon sekä kolmen suurimman puolueen väliseen kamppailuun. Tuorein, Ylen teettämä kannatusmittaus nosti esiin vielä yhden merkillepantavan ilmiön: vasemmistoliiton kannatus oli enää 7,4 prosenttia.
Lukemaa voi verrata vaikkapa siihen, että puolueen kanssa vuosia samansuuruisia suosionumeroita koonneiden vihreiden kannatus oli 10,9 ja perussuomalaisten 9,2 prosenttia. Kukaan ei sentään hengitä aivan vasemmistoliiton niskaan, mutta sen alapuolella ovatkin enää pienpuolueet. Niitä kohti 19-vuotiaan vasemmistoliiton kannatus tällä hetkellä kulkee.
Vaikka suosiomittauksessa ei ole kyse vaalituloksesta vaan yhdestä kannatustutkimuksesta monien toisiaan seuraavien joukossa, lukema aiheutti puolueessa säpsähdyksen. Puoluesihteeri Sirpa Puhakka totesi tiistain Kansan Uutisissa, että suuntaus on hyvin huolestuttava. Hän käänsi katseen ennen kaikkea puolueen kansanedustajiin, joilta hänen odotti "asioihin tarttuvaa oppositiopolitiikkaa". Puhakka arvioi, että eduskunta on se, mitä kansalaiset seuraavat.
Vasemmistoliiton kannatuksen laskussa onkin osaksi kyse näkymättömyydestä ja siihen liittyvästä kierteestä: näkyvyys ja mielipiteiden painoarvo vähenevät sitä mukaa kun kannatus putoaa. Ehkä jääviys-, ehkä lojaalisuussyistä Puhakka ei puhunut puolueen johdosta, vaikka kyse onkin ennen kaikkea siitä, miten sen ääni kuuluu.
Tässä puolueella on ongelma. Martti Korhonen klaarasi kunnallisvaalit taidolla ja kokemuksella kohtuulliseen tulokseen mutta leppoisa oululainen ei vaalien välillä pysty nousemaan vasemmistoaatteen soihdunkantajaksi. Opposition toimia koskeva julkinen kiinnostus kohdistuu nyt ennen kaikkea Jutta Urpilaisen demareihin ja Timo Soinin perussuomalaisiin.
Vasemmistoliiton kannatuksen laskun jatkuminen juuri nyt on siinä mielessä yllättävää, että talouskriisin seurannaisilmiöineen pitäisi tarjota puolueelle nousun saumat. Mitään merkkejä sellaisesta ei kuitenkaan ole, ei vaikka kriisissä on kyse vasemmistoaatteen vastapoolin, yltiökapitalismin haaksirikosta.
Toisaalta juuri kriisin luonne voi selittää sitä, miksei laitavasemmiston kannatus ole Suomessa lähtenyt kasvuun: kansalaiset tietävät, ettei kotimaan vaikeuksien pohjalla ole porvarihallituksen tunarointi vaan maailmanlaajuinen kriisi, jolle Vanhasen-Kataisen akseli ei paljoa mahda.
Vasemmistoliiton puoluekokous pidetään seuraavan kerran kesällä 2010. Korhoseen kohdistuvasta tyytymättömyydestä kielii se, että jo reilua vuotta ennen kokousta kilpaan ilmoittautui varapuheenjohtaja Paavo Arhinmäki. Räväkkäpuheinen helsinkiläinen ehkä voisi nostaa puolueen näkyvyyttä ainakin hetkeksi.
Ei hänkään olisi takuuvarma messias. Voi nimittäin kysyä, onko Suomen politiikan kentällä pelitilaa Arhinmäen punavihreydelle, kun maassa on jo puolue nimeltään Vihreät.
Vasemmistoliiton perinteisimmän äänestäjäkunnan eli duunarijoukon silmissä Martti Korhosen perinteinen punaisuus herättänee edelleen laajinta kannatusta. Paha vain, että yhä harvempi suomalainen lukee itsensä työläiseksi ja syttyy aatteelle, joka on noussut tuon kansanosan sortoa vastustamaan.