Anneli Jäätteenmäen hallituksen synty oli kova kolaus vasemmiston yhteistyölle. SDP lähti hallitukseen ja jätti vasemmistoliiton kuin nallin kalliolle. Vasemmistoliitto menetti vaaleissa yhden edustajapaikan ja 15 000 ääntä, mutta puolueessa oli pantu toivo siihen, ettei SDP hylkäisi sitä, kun puolueet olivat istuneet kahdeksan pitkää vuotta Paavo Lipposen hallituksissa 1995-2003.
Ne panivat maan taloutta kuntoon kovalla kädellä. Varsinkin Lipposen ykköshallitus oli poliittisesti rankka kokemus vasemmistopuolueille, jotka olivat tottuneet vaatimaan lisää eivätkä kiristämään vyötä. SDP:n taakkaa päävastuunkantajana helpotti huomattavasti se, että sen vasen sivusta oli suojattu.
Puolueet olivat samalla puolella poliittista barrikadia myös Esko Ahon hallituksen aikana 1991-1995. Molemmat hyökkäsivät silloin rinta rinnan porvarihallituksen kimppuun eduskunnassa ja ammattiyhdistysliikkeessä
Suuri puolue ei kuitenkaan tunne eikä tunnusta kiitollisuuden velkaa. Keskusta ja SDP kahmaisivat yhdessä 108 kansanedustajaa. Punamultahallituksen apupuolueeksi kelpuutettiin vain Rkp. Jos SDP olisi pitänyt vasemmistoliiton puolta loppuun asti Säätytalolla, hallitukseen olisi pitänyt ottaa tasapainosyistä myös toinen lisäpuolue, todennäköisesti vihreät. Hallituksen suurten puolueiden salkkujen määrä olisi silloin supistunut tuntuvasti. Nyt keskusta ja SDP saivat hallitukseen jättipotin, kahdeksan ministeriä. Valta maistuu makealta.
SDP:n johto on heittänyt esiin ajatuksen, että vasemmiston terävin kärki kokoontuisi yhteispalaveriin vielä ennen kesälomia. Tilaisuudessa pohdittaisiin yhteistyönäkymiä uudessa tilanteessa, jossa SDP on hallituksessa ja vasemmistoliitto oppositiossa. SDP haluaa säilyttää näin keskusteluyhteyden vasemmistoliittoon.
Asia voidaan ilmaista myös hieman karkeammin: SDP yrittää selvästikin rauhoittaa vasemman sivustansa huolimatta siitä, että vasemmistoliitto on oppositiossa. Rauhoitustarve ei koske vain valtakunnan politiikkaa, vaan myös poliittisten ryhmien yhteistyötä SAK:ssa.
Jos tämä on SDP:n todellinen tavoite, se on kuin kuoleman suudelma vasemmistoliitolle. Opposition tärkeä tehtävä on nimittäin arvostella ja rusikoida hallitusta. Ilman näkyvää ja kuuluvaa oppositiopolitiikkaa paluu hallitukseen on tuskallista mille puolueelle tahansa, saati vasemmistoliitolle.
Suomen poliittinen historia on osoittanut sen konkreettisesti - viimeksi tänä vuonna. Yksi keskustan voiton avaimia oli jatkuva korkean profiilin kritiikki Lipposen hallitusta ja pääministeriä kohtaan muissakin asioissa kuin suhtautumisessa Irakin sotaan.
Vuonna 1990 perustetulle vasemmistoliitolle neljästä seuraavasta oppositiovuodesta muodostuu ilman sosiaalidemokraattien syleily-yrityksiäkin vaikea. Äärivasemmiston vanhojen vannoutuneiden kannattajien määrä supistuu luonnollisista syistä koko ajan, eikä puolue ole pystynyt imuroimaan uusia äänestäjiä riittävästi valovoimaisesta puheenjohtajastaan Suvi-Anne Siimeksestä huolimatta. Ilman Siimestä vasemmistoliiton kannatuksen lasku olisi vieläkin suurempi.
Siimes on loistanut viime vuodet poliittisessa ja muussakin julkisuudessa ministeriasemansa turvin. Pääseekö hän esiin oppositiossa, kun hänellä ei ole enää käytössään valtioneuvoston ponnistuslautaa?
Siimes ryhtyy tekemään väitöskirjaa. Hän kertoi siitä heti hallitusratkaisun selvittyä. Nopea reagointi kertoo paitsi halusta pätevöityä lisää myös syvästä pettymyksestä. Jaksaako väitöskirjan tekijä keskittyä vielä puolueenkin johtamiseen ja miten hän motivoituu populistisiin hyökkäyksiin hallitusta kohtaan? Siimeksen poliittinen ura on noussut tähän mennessä raketin lailla. Nyt on edessä karu arki.
Vasemmistoliitto on Suomen neljänneksi suurin puolue. Sen äänimäärä kipusi 1995 tähänastiseen huippuunsa, 310 000:een. Mutta silloin elettiinkin poikkeusoloissa, laman jälkimainingeissa. Uutta puoluetta auttoi lisäksi se, että se pystyi kokoamaan yhteen osan 1980-luvulla erilleen ajautuneista kommunisteista.
Maaliskuussa vasemmistoliitto sai 33 600 ääntä vähemmän kuin 1995. Puolueen erotti vihreistä enää vain 53 500 ääntä. Vihreät saattavat pyyhkäistä vasemmistoliiton ohi hyvässä lykyssä jo seuraavissa vaaleissa 2007. Vihreät ovat kuitenkin vasemmistoliiton onneksi samassa jamassa: hekin joutuvat taistelemaan paikasta auringossa oppositiosta käsin.
Ellei Suomen politiikassa tapahdu suuria megatrendien muutoksia, vasemmistoliiton ja vihreiden järjestys eduskunnassa vaihtuu kaiken todennäköisyyden mukaan viimeistään 2011. Vaihdos olisi historiallinen, sillä neljä suurinta puoluetta ovat pysyneet samoina Suomessa koko sodan jälkeisen ajan, lähes 60 vuotta. Vasemmistoliiton edeltäjä Skdl oli vielä 1958 maan suurin puolue.
SDP sekä SKP ja SKDL ovat olleet koko olemassaolonsa ajan kovia kiistakumppaneita. Ne taistelivat aikoinaan rajusti SAK:laisen ay-liikkeen hegemoniasta ja sitä kautta vallasta koko maassa. Taistelu päättyi 1980-luvulla SDP:n voittoon.
Lipposen hallituksen aikana vasemmistoliitto mukautui jo ajoittain SDP:n tukipuolueen rooliin, vaikka Siimes nostikin välillä Lipposta ärsyttäneellä tavalla profiiliaan. SAK:ssa vasemmistolaiset ovat olleet jo kauan sopeutujia.
SDP kaiketi toivoo vasemmistoliiton pysyvän jonkinlaisessa ruodussa myös oppositiossa. Valinta on vasemmistoliitolle vaikea, koska se on hyvin riippuvainen SDP:stä. Vasemmistoliitto kun tuskin pääsee takaisin hallitukseen ilman SDP:n tukea ja ilman, että SDP on valitsijan roolissa seuraavien vaalien jälkeen. Pääseekö SDP silloin paalupaikalle? Sen voivat ratkaista vasemmistoliittolaiset.