Vasemmiston heikkoa menestystä eduskuntavaaleissa voi verrata keskustan neljän vuoden takaiseen tulokseen, joka oli puolueen historian surkein. Vasemmistollakaan ei ole mennyt huonommin sitten sotien, jolloin koko vasemmisto sai toimintaoikeudet.
Keskusta onnistui kokoamaan rivinsä nopeasti vuoden 2011 rökäletappion raunioilta. Pelastukseksi nousi yrityselämässä ansioituneen Juha Sipilän nostaminen puheenjohtajaksi. Vasemmisto on nyt samanlaisessa tilanteessa. Sen on kyettävä tekemään jotain todella radikaalia tai se on vaarassa kuihtua merkityksettömäksi poliittiseksi tekijäksi.
Sosiaalidemokraatit yrittivät pysäyttää pitkän aikaan jatkuneen kannatuslaskun vaihtamalla puheenjohtajaa. Vuosi sitten toukokuussa ammattiliittojohtaja Antti Rinne syrjäytti Jutta Urpilaisen.
Urpilaisen ensimmäisenä naissukupuolta edustavana puheenjohtajana SDP:ssä uskottiin kykenevän saamaan tukea perinteisen kannattajakunnan ulkopuolelta. Hänen odotettiin puhuttelevan tämän päivän työväestöä, joka koostuu yhä enemmän pienipalkkaisista naisista. Näin ei kuitenkaan käynyt.
Siinä, missä keskusta onnistui puheenjohtajavaihdoksessa, SDP näyttää veikanneen väärää hevosta.
SDP toimi päinvastoin: se katsoi peruutuspeiliin tilanteessa jossa olisi pitänyt suuntautua eteenpäin. Rinteen johdolla kuviteltiin saatavan tukea ammattiyhdistysliikkeestä. Edellisvaaleissa puolue menetti työläisäänestäjiä perussuomalaisille. Paluumuutto jäi toteutumatta.
Vaalipyykinpesu demarileirissä alkoi onnettomasti Rinteen painostettua häntä paljon suuremman äänisaaliin saanutta Urpilaista vetäytymään pois eduskuntaryhmän puheenjohtajakilvasta. Tämä viestii, etteivät haavat puheenjohtajavaihdoksesta ole umpeutuneet ja että ristiriidat jatkuvat. Nähtäväksi jää, vaikuttavatko ne Rinteen puheenjohtajakauden pituuteen.
Paljon onnellisempi tilanne ei ole toisessa vasemmistopuolueessa vasemmistoliitossa. Myös se kuittasi sekä oman että edeltäjänsä Skdl:n historian heikoimman tuloksen.
Vasemmistoliitto yritti pärjätä vaaleissa tarjoamalla muista puolueista selkeästi erottuvaa vaihtoehtoa. Se ei toiminut, koska vaihtoehtoa ei koettu uskottavaksi.
Mikäli vasemmisto mielii takaisin vaikutusvaltaiseksi poliittiseksi voimaksi, sen on kyettävä uudistamaan politiikkansa ja osoittamaan uskottava suunta maalle. Kumpikin puolue on yhtä ulkona tulevaisuuden haasteiden edessä.
SDP:n ja vasemmistoliiton kannatus on nojannut työväestöön ja radikaaleihin kansalaisiin. Työväestöä, johon voidaan lukea suurin osa työssäkäyvästä väestöstä, vasemmiston teesit eivät näytä lämmittävän.
Ongelmat ovat yhteiset kummallekin työväenliikkeen suuntaukselle. Olisiko jo aika uudistua yhdistymisen kautta ja yhdessä etsiä vastauksia siihen, miten vähävaraisten ja pienillä tuloillaan toimeentulevien elämä voitaisiin järjestään 2000-luvun Suomessa? Historiallinen jako olisi jo aika jättää historiaan.
Pääkirjoitus