Kaikki suuret uhat eivät ole sotilaallisia, mutta silti niiden torjunnassa saatetaan tarvita puolustusvoimia. Siksi varusmiehiä on hyvä opettaa toimimaan apuna myös kansainvälisissä siviilikriiseissä.
Puolustusvoimat on saanut paljon sympatiapisteitä auttamalla vuosikymmenien mittaan sotaveteraaneja ja -invalideja myös käytännön elämässä vuosittaisten suurkeräysten ohella. Metsäpalojen sammuttamisessa tai etsintätehtävissä varusmiehet ovat antaneet monesti ratkaisevan tärkeää apua.
Siviilikriisinhallinnan aputehtävät ovat tulleet tutuksi lukemattomille varusmiesikäluokille. Silti pääesikunnassa katsotaan nykyisin, että puolustusvoimien tehtävänä on keskittyä perinteisiin sotilaallisiin uhkiin. Ajattelussa pitää olla lieventämisen varaa.
Luonnonkatastrofien kansainväliseen torjuntaan perehtynyt Helsingin yliopiston alaisen Aleksanteri-instituutin tutkija, valtiotieteen tohtori Timo Hellenberg ehdotti viime syksynä laatimissaan kahdessa selvityksissä pelastustilanteiden opettamista varusmiehille. Kyse olisi viikon tai kaksi kestävästä opetuspaketista.
Asepalveluksessa olevien ohella olisi Hellenbergin mukaan myös siviilipalvelusmiehille annettava koulututusta siviilikriisinhallinnan aputehtäviin. Heitä voitaisiin käyttää esimerkiksi Aasian hyökyaaltokatastrofin tapaisten onnettomuuksien pelastus- ja evakuointitehtävissä.
Puolustusvoimien tilaamia selvityksiä ei ollut tarkoitus julkistaa. Aasian katastrofi muutti kuitenkin tilannetta niin, että Hellenberg päätti kertoa asiasta. Niin pitikin. Aihe on niin merkittävä ja ehdotus niin olennainen, että siitä on syytä keskustella perusteellisesti. Tällaiset asiat eivät ole mitään sotasalaisuuksia eivätkä ne vaadi maan turvallisuuden kannalta muistakaan syistä salamyhkäisyyttä.
Myös pääesikunnan on syytä kertoa kiertelemättä ja kaartelematta, johtuuko kielteinen asenne Hellenbergin ehdotukseen vain siitä, että sotilaiden mielestä puolustusbudjettia on kutistettu liiaksi. Monet varusmiespalvelun suorittaneet ovat edelleen sitä mieltä, että armeija-aikaan osuu myös varsin tyhjältä tuntuvia jaksoja. Niitä voisi täyttää opastamalla siviilikriisinhallinnan tehtäviä. Ne taidot olisivat tarpeen myös sotilaallisten kriisien aikana.
Aivan oikeassa Hellenberg on siinäkin, että työministeriön alaista siviilipalvelujärjestelmääkin tulisi täydentää pelastusalan peruskoulutuksella. Niissä tehtävissä ei tarvita asetta, joten kenenkään eettinen vakaumus ei kärsisi kriisiavun opetuksesta.
Hyvä kysymys on, miksi Suomen kansainvälistä pelastuskomennuskuntaa, Finn Rescue Forcea (FRC), ei lähetetty auttamaan Aasian hyökyaaltokatastrofin pelastustöissä. Paljon enemmän siitä olisi ollut hyötyä kuin joidenkin vaatimasta ministerin paikalle menosta.
On tietysti muistettava, että vieraiden apujoukkojen paikalle lähettäminen vaatii aina vastaanottavan maan luvan. Aasian katastrofimaista ainakin useimmat olisivat sellaiseen kyllä suostuneet epäröimättä.
Euroopan unioni on Hellenbergin kuvaamalla tavalla hajallaan kuin varpusparvi katastrofitehtävien organisoinnissa. EU:lla on sentään suunnitelmia jäsenmaiden katastrofijoukkojen koordinoimiseksi, mutta ne ovat vielä alkuasteella. Aleksanteri-instituutti esittää, että Suomi nostaisi EU:n puheenjohtajakaudellaan vuoden 2006 loppupuoliskolla esille unionin, USA:n ja Aasian yhteistyön katastrofien torjunnassa. Ajatus on kannatettava. Viimeistään silloin onkin syytä lähteä liikkeelle tosissaan.