Ihminen on usein paras asiantuntija sellaisissa asioissa, joita hän ei tunne. Niinpä itsekin tiesin ennen, että kaikki mopoilijat ovat keskenkasvuisia urpoja, jotka virittelevät hirveää meteliä pitäviä moponruttanoitaan kulkemaan kahtasataa, ajelevat miten sattuu ja häiritsevät tahallisesti muita tienkäyttäjiä ihan vain siksi, että se on kivaa.
Päivälleen vuosi sitten rupesin mopoilijaksi. Kolmesataakuusikymmentäviisi päivää yli-ikäistä mopotyttöyttä ei ehkä vielä täysin avaa viisitoistakesäisten mopopoikien maailmaa, mutta kyllä siltäkin pohjalta jotain pystyy sanomaan. Ennen kaikkea siitä, millaista neljääkymmentäviittä kulkevalla kaksipyöräisellä on liikkua autojen seassa.
Mopot siirrettiin näillä seuduin kolmisen vuotta sitten autoteille, ja päätös oli mielestäni hyvä. Kävelijöiden ja moottoriajoneuvojen liikkuminen samalla kapealla väylällä oli täysin epäsuhtaista.
Hyvä uudistus jäi kuitenkin puolitiehen. Epäsuhta siirtyi autoteille, joilla liikkuu nyt sekä kuutta- ja kahdeksaakymppiä ajavia autoja että enintään viittäkymppiä kulkevia mopoja.
Vaikka mopolla ajaisi kuinka varovasti tahansa ja joka ikistä liikennesääntöä noudattaen, on jatkuvasti riskitilanteessa.
Koska autot eivät voi jäädä matelemaan mopon perään, ne pyyhkivät alinomaa ohitse. Koska mopon mahtuu juuri ja juuri ohittamaan samalla kaistalla eikä vastaantulijoiden kaistalla aina ole tilaa, autot suhaavat toisinaan ohi mopon kylkeä hipoen.
Sellaisilla teillä, joilla mopolla saa ajaa, pientareet eivät yleensä ole ajokelpoisia. Kun siirtyy perään ilmestyneen autoletkan iloksi pientareelle, eteen tulee pian syvässä montussa nököttävä kaivonkansi. Tai sitten piennar vain äkkiarvaamatta kapenee neljäsosaan.
Pientareelta, jonka jokaista kuoppaa ja kaventumaa ei ennalta tunne, voi joutua äkisti syöksymään ohittamaan lähteneen auton eteen ajoradalle. Sateella tien reunaviiva saattaa myös olla petollisen liukas.
Osalle autoilijoista näkökenttään ilmestyvä mopo on välitöntä kismitystä aiheuttava tien tukko, joka pitää ohittaa, vaikka se kulkisi suurinta sallittua nopeutta tai ylikin. Ei ole harvinaista, että neljänkympin alueella auto roikkuu perässä kiinni ja suhahtaa ohi puoliksi risteysalueella, vaikka mopolla on nopeutta neljäkymmentäviisi.
Ajatus mopojen rakenteellisen nopeuden nostamisesta tyrmätään usein teknisillä vaikeuksilla ja turvallisuudella.
Teknisissä perusteluissa on jämähdetty pappatunturien aikaan. Nykymopot kulkevat tehtaalta tullessaan helposti kuuttakymppiä, monet paljon enemmän. Ne on tehty kestämään sitä nopeutta, jota niillä voi ajaa – ei sitä, jota laki niillä määrää ajamaan.
Kiristyneet korttivaatimukset ovat paitsi karsineet mopoilijoiden määrää myös lisänneet heidän tietojaan ja taitojaan. Samansuuntaisia vaikutuksia on varmasti ollut autoteille siirtymisellä. Kevyen liikenteen väylällä mopoilija on vahvin osapuoli, autotiellä heikoin.
Kuudenkympin kattonopeus ei muuttaisi voimasuhteita, mutta vähentäisi mopojen ohittelun tarvetta huomattavasti.
Varttuneen mopotytön varmuudella väitän, että mopoilijat eivät ole mikään toistaitoisten ja asenneongelmaisten kaahaajien joukko. Monenlaista rällääjää sakkiin varmasti mahtuu, mutta niin mahtuu autoilijoihinkin.
Jos sanalliset perustelut eivät vakuuta, löytyy numeroitakin. Huomionarvoisen näkemyksen keskusteluun toi pari vuotta sitten julkaistussa kirjoituksessaan nettipoliisina tunnettu ylikonstaapeli Marko ”Fobba” Forss:
”Liikenneturvan vuonna 2008 tehdyn kyselyn mukaan puolet mopoista on viritetty kulkemaan yli 60 km/t ja viidennes yli 80 km/t. Nostaisiko rakenteellisen nopeuden lisääminen siis onnettomuuksia tai niiden vakavuutta, koska jo nyt suurin osa mopoista kulkee laittomasti lujempaa?”