Alussa oli suo, kuokka ja Kalmah.
Tai ovat ne kaikki vieläkin, ja entistä ehompana. Paitsi suot.
”Suot ovat edelleen meidän erityissuojeluksessa”, sanoo kitaristi Antti Kokko, 34.
”Kaikki muut paitsi mehtäasiat ovat toisarvoisia”, lisää hänen isoveljensä Pekka Kokko, 38.
Kalmahin sielu ja perusta lepää Kokkojen veljesten harteilla, metsuri-isoveljen suuremmilla ja nettivelho-pikkuveljen hieman hennoimmilla.
Kaikki lähtee Pudasjärven soista ja metsistä. Ne rytmittävät miesten tekemisiä; keikkailua, säveltämistä, sanoittamista – kaikkea. Tärkeintä on luonto ja sen antimet. Huoli soista on aito.
”Miksi niitä soita pitää raiskata? Se on ihan turhaa. Näyttää jäävän joillekin tuo hiekkalaatikkovaihe päälle, kun pitää soita kaivaa”, murahtaa laulaja Pekka Kokko.
”Hillasoilla kulkiessa ottaa pattiin, kun törmää ojaan, jolla ei ole mitään virkaa”, lisää Antti Kokko.
”Luonnontilaisten soiden pitäisi antaa olla rauhassa. Toki rämemuunnoksissa kaivuu on perusteltua. Ei ihme, että Pohjanmaalla hämmästelevät, että on vettä pelloilla, kun ei se pääse varastoitumaan mihinkään”, jatkaa Pekka Kokko.
Kalmah on ainutlaatuinen. Maailmasta ei varmasti löydy toista death metal -yhtyettä, joka laulaa jalat harallaan soiden ja luontoarvojen puolesta. Tosissaan, mutta pilke silmäkulmassa.
