Viime viikon maailmantalous oli romahtamassa. Tämän viikon alkupäivät se on näyttänyt olevan pelastumassa. Ensi viikosta ei kukaan tiedä.
Tämän sekavan menon keskellä geopolitiikan mannerlaatat liukuvat uusiin asentoihin. Mutta ne eivät taidakaan liikkua tavalla, jota ulkoministeri Alexander Stubb kuuluisaksi tulleessa "080808" -puheessaan kuvaili. Venäjän voimannäyttö Georgiassa ei ollut mikään ratkaiseva vedenjakaja.
Oleellisinta tilanteessa oli, että Georgia täysin turhaan uskoi Yhdysvaltain auttavan millään tavalla. Mutta tukea ei tullut, sillä lännen mahtimaalta oli jo tuolloin voima pois, ja nyt käsillä on täysi halvaus.
Siinä on tämän syksyn ratkaiseva murros, jonka vaikutus tuntuu kauas ja pitkään. Valta on muuttamassa uusiin paikkoihin: Pekingiin, Moskovaan, Arabiemiraatteihin. Georgiaa oleellisempaa on, mitä tapahtuu Islannille.
Tämä kaikki tietää hyvästejä muutamille asioille: uskolle demokratian jatkuvaan voittokulkuun, käsitykselle Yhdysvalloista ainoana supervaltana ja ajatukselle Natosta merkityksellisenä järjestönä. Muiden muassa niille.
Runsaat 20 vuotta sitten Mihail Gorbatshov tuli Neuvostoliitossa valtaan. Hänen aikomuksenaan oli pitää vanha järjestelmä elossa avaamalla ja uudistamalla sitä. Lopputulos tunnetaan: koko entinen valtio luhistui alta, järjestelmä romahti ja vanha valtapiiri karkasi käsistä.
Mutta Venäjä ei kadonnut mihinkään, eikä sen sisäänrakennettu tunne suurvaltana olemisesta. Moskova on takaisin, vahvempana ja kansallismielisempänä kuin aikoihin.
Näitä opetuksia kannattaa pitää mielessä, kun katsoo Yhdysvaltain tapahtumia.
Kun George W. Bush tuli valtaan, puhuttiin Amerikan vuosisadasta. Vallalla oli itsestäänselvän ylivertaisuuden tunne, joka jotenkin nyrjähti raiteiltaan syyskuun 11. päivän vuonna 2001 jälkeen. Vastaus terrori-iskuihin sai aikaan ketjureaktion, jossa kaikki on mennyt pieleen.
Aloitettiin valheellisia sotia, suututettiin moni vanha ystävä, pilattiin maine kidutuslaitoksilla ja lopulta nykäistiin koko maan talouden alta pohja pois.
Yhdysvallat ei valtiona voi sulaa pois Neuvostoliiton tavoin, mutta vaikutusvalta voi kyllä kadota ja on jo kadonnutkin. Nyt kyse on vain siitä, missä pohja tulee vastaan.
Voi olla, että Barack Obama pystyy toivottavan vaalivoittonsa jälkeen oikeasti palauttamaan maan taas kestävälle pohjalle. Mutta raportit vaalikiertueilta kertovat myös vihan, rasismin ja katkeruuden noususta maan oikealla äärilaidalla. Samaan aikaan moni amerikkalainen unelma on muuttunut velkojen ja työttömyyden painajaiseksi.
Isot uutiset Amerikan suunnalta eivät vielä ole ohi. Maa toipuu ja nousee aikanaan, kuten teki Venäjäkin. Mutta oleellista on, mitä ehtii tapahtua sitä ennen. Mitä tulee tilalle, kun entinen päätähti on tilapäisesti tyrmännyt itse itsensä?
Muut nousevat lavalle, mutta se tietää samalla pelin sääntöjen muuttumista. Kiina operoi jo pitkin Afrikkaa, Venäjä parantelee asemiaan minkä ehtii. Iran on vahvistumassa, talebanit ovat voittamassa Afganistania takaisin Natolta, Pakistan on luhistumassa.
Mitään noista ei tapahtuisi, jos "länsiliittouma" olisi voimissaan. Mutta ei ole, ja muut tietävät sen.
Mikään noista vahvistuvista voimista ei harrasta aitoa demokratiaa, oikeusvaltioperiaatteiden toteuttaminen ei niitä kiinnosta, ja niiden noudattama valtiokapitalismi on osoittautunut kovin menestyksekkääksi.
Siksi sillä, mitä tapahtuu Islannille on iso periaatteellinen merkitys.
Islannin romahdus voi olla maan oman lyhytnäköisyyden aikaansaannosta. Mutta kuka on tullut apuun, kun hätä on ollut suurin: venäläiset. Tarjotun jättilainan ehdoista ei tätä kirjoitettaessa ole tietoa, mutta neuvotteluita käydään.
Konstit ovat vähissä, kun pörssi laskee päivässä yli 70 prosenttia ja kun maan valuutalle ei voida enää määrittää kurssia. Silloin tartutaan jokaiseen oljenkorteen.
Missä on ollut pohjoismaisten pääministerien hätäkokous Islannin vuoksi, missä eurooppalainen solidaarisuus?
Islantilaisia on kyllä viime aikoina näkynyt taajaan laajentumiskomissaari Olli Rehnin puheilla, sillä yksi ilmeinen ulospääsykeino kriisistä olisi liittyä unioniin niin nopeasti kuin ikinä mahdollista. Kaikkien ensimmäiseksi maassa pitäisi saada euro käyttöön, ja kriisioloissa sen pitäisi tapahtua jo ennen EU-jäsenyyttä.
Virallisen aloitteen tekeminen on Islannin oma asia, mutta myös EU:n pitäisi tehdä selväksi, että Islanti on halutessaan tervetullut. Jos tällaista viestiä ei tule mutta apua kaipaava pohjoismainen Naton jäsenmaa löytää myötätuntoa Moskovasta, se on vihonviimeinen merkki.
Silloin viimeistään tulee monelle muullekin maalle selväksi, missä ilmansuunnassa on uudelleen muotoutuvan Euroopan merkityksellisin pääkaupunki.