Tämä asia ei jätä rauhaan: lasten seksuaalinen hyväksikäyttö ei ole mauton huhu, vaan ilkeä kertomus elävästä elämästä. Poliisiraportit kertovat näin: Lasten seksuaalinen hyväksikäyttö on tuplaantunut viimeisten vuosien aikana. Tämän vuoden alkupuoliskolla on tullut sata epäilyä enemmän kuin edellisvuonna vastaavana ajanjaksona.
Sosiaaliviranomaiset tietävät tämän: viimeisen neljännesvuosisadan aikana tehtyjen ilmoitusten määrä on 15-kertaistunut.
Maailma ei välttämättä ole kuitenkaan muuttunut ihan niin pahaksi kuin mitä numerot näyttävät. Pahuutta on ollut aina, mutta nyt me tiedämme ja tunnustamme sen.
Pirttien nurkissa meillä ja maailmalla on aina ollut lasten hyväksikäyttöä. Tutkijatkin myöntävät, että tilastojen kauhistuttavat numerot saattavat johtua siitä, että epäilyistä saa puhua. Myös viranomaiset näkevät paremmin, mitä lasten oireiden takana on.
Lukuja täytyy silti pohtia tarkasti. Yhä edelleen kyse on arkaluontoisesta asiasta, jota on vaikea ottaa esille. Lapsen häpeä on niin suuri, että hän salaa kohtelunsa mieluummin kuin alkaa selvittää tapahtumia. Näin etenkin siksi, että usein lapsen seksuaalisen hyväksikäytön takaa paljastuu oma isä tai sukulaissetä. Tuttu, muttei turvallinen ihminen joka tapauksessa.
Sosiaaliviranomaisten edessä seisoo usein lapsi, jota oma isä on kohdellut väärin useita kertoja pitkän ajan kuluessa. Äitikään ei aina halua ja uskalla tunnustaa, mitä sisäpiirissä tapahtuu.
Epäilemättä luvut kertovat ilmoitusherkkyydestä, mutta tapauksien määrän lisääntyminen on silti täysin mahdollista maailmassa, jossa internet tuo houkutuksia kaidalla polulla pysyneiden pedofiilitaipumuksen omaavien ihmisten ulottuville.
Asioista pitää puhua, mutta turha elämöinti voi vain vahvistaa ikävää ilmiötä. Se saattaa myös vaikeuttaa isän ja tyttären normaalia kanssakäymistä. Yleisönosastolla isä kirjoittaa, ettei hän uskalla enää suukotella ja pitää sylissään pikkutytärtään julkisilla paikoilla.
Tätä juttua tehdessäni näin netissä sivuston, jossa pedofiiliksi tunnustautuva ihminen kertoo taistelustaan taipumuksensa kanssa. Hän ei kertomuksensa mukaan voisi ikinä kuvitella käyttävänsä lasta hyväksi. Se on hänestä iljettävää, hän on itse kokenut sen.
Kirjoittaja kysyy, tekeekö yhteiskunta voitavansa auttaakseen niitä, jotka painivat pedofiilisten taipumustensa kanssa pitääkseen ne kurissa.
Teksti aiheutti ahdistusta ja epätietoisuutta siitä, miten tuon ihmisen ajatuksiin pitäisi suhtautua.
Joku järki tässä kauheiden uutisten keskellä pitäisi kyetä säilyttämään. Yhteiskunnan pitää suojata lapsia ja nuoria. Siksi pedofiilien tuomioiden pitää olla tarpeeksi pitkiä, mutta se yksin ei riitä. Niin vaikea kuin se on myöntää, pedofiileilläkin on ihmisoikeudet, siis oikeus apuun, jos he sitä pyytävät.
Mutta, jos he eivät pyydä apua? Psykiatrinen pakkohoito kuulostaa rankalta esitykseltä. Vankilasta vapautuneen pedofiilin jatkuva valvonta ei sekään kovin liberaalilta tunnu, mutta rankempaa kohtaloa kuin mihin hyväksikäytön lapsiuhri joutuu, ei juuri voi kuvitella. Hän katsoo elämäänsä loppuun saakka kokemuksensa läpi.
Helpot ratkaisut eivät hyväksikäytön kitkemisessä riitä. Nämä eivät ole lapsen touhuja, mutta eivät kyllä terveen aikuisenkaan.