Viime viikonvaihteessa noin 40 nuorta toimittajaa tai media-alan opiskelijaa Suomen, Ruotsin ja Norjan pohjoisosista ja Koillis-Venäjältä tapasi toisiaan Kirkkoniemessä. Se näky kannatti kokea.
Pohjoisen tulevaisuus on hyvissä käsissä, ainakin jos se näistä ihmisistä on kiinni. Heidän ei tarvinnut ylittää kulttuurirajoja, sillä sellaisia ei yksinkertaisesti ollut. Kaikki olivat heti samaa porukkaa, elivät samassa maailmassa, puhuivat samaa kieltä. Itse asiassa oikeastaan kahta yhteistä kieltä.
Englannin kielen taito oli häikäisevä, myös venäläisillä. Vanhemman sukupolven keskustelua usein estänyt kielimuuri oli poissa. Toiseksi he puhuivat samaa journalismin kieltä. Ajattelu ja ymmärrys kriittisyyden merkityksestä oli samalla aallonpituudella, samoin käsitys siitä, millä tulevaisuuden ja jo nykyhetken mediaa tehdään. Kuvan ja videon käyttö, älypuhelimet ja muut laitteet ja niillä operointi olivat lähtökohtaisesti tuttuja.
Tämän ohella heillä näkyi olevan keskenään hauskaa. Media-ala voi olla murroksessa, mutta näistä nuorista päätellen se ei todellakaan ole kuolemassa.
Samaan aikaan koolla oli myös varttuneempia Barentsin alueen toimittajia. Salissa toistui taajaan yksi sana: Ukraina. Paikka on pohjoisesta katsoen kaukana, mutta jokin varjo sieltä leviää. Ei vielä sellainen, jolla olisi näille kulmille välitöntä vaikutusta.
Neljän maan toimittajat istuivat sulassa sovussa, eivätkä venäläiset journalistit pitäneet suuta supussa kun puhuivat maansa nykymenosta.
Mutta samalla kävi ilmi, että mustan ja valkoisen välissä on monia harmaan sävyjä. Todellisuuden kokemisessa ja tulkitsemisessa on oikeasti eroja, eikä kaikki suinkaan johdu vain virallisesta propagandasta. Paljon on kiinni vaikkapa siitä, kuinka Ukrainassa olevat sukulaiset ja ystävät asioita kokevat ja kuinka he niistä kertovat.
Lisäksi: ”Me olemme oppineet lukemaan rivien välistä. Sitä taitoa ei tunnu olevan yleisöllä lännessä”, huomautti muuan venäläinen keskustelija.
Ukrainan varjo silti synkensi salia vain kerran. Se tapahtui silloin, kun äänessä oli virallinen Venäjä, maan Kirkkoniemessä oleva konsuli.
Hän syytti suorin sanoin, pitkään ja perusteellisesti norjalaista BarentsObserver –verkkolehteä, joka oli julkaissut Putinin hallinnon nykylinjaa tiukasti arvostelevan kolumnin. Varsinainen närkästys tuntui lähtevän siitä, että kyseisen verkkolehden rahoitus tulee julkisista varoista Norjan Barents-sihteeristöltä. Kuinka sellainen julkaisu voi kirjoittaa jotain muka omissa nimissään, hän syytti.
Kaikille muille oli selvää, että tietysti voi. Sellaista kutsutaan sananvapaudeksi. Virallisen Venäjän ääni oli kylmäävällä tavalla toisenlainen kuin mitä samasta maasta tulleet toimittajat puheenvuoroissaan edustivat.
Mitä tästä pitäisi päätellä? Ainakin sen, että sanomisen rohkeus ei ole Venäjältä kadonnut, mutta virallisen vallan kyky sietää kritiikkiä on nyt lähes olematon. Päämediat ovat tiukasti valtiollisessa virallisessa ruodussa, ja 1990-luvun jokseenkin laaja sananvapaus on supistettu hajallaan oleviin pieniin saarekkeisiin. Erään venäläispuhujan mukaan rautaesirippu ei vielä ole palannut takaisin, eikä toivottavasti tulekaan, mutta siihen tilanteeseen johtavat virheliikkeet niin Venäjällä kuin lännessä ovat mahdollisia. Tarvitaan vain, että Obama pitää vielä yhden puheen yhteen suuntaan ja Putin toiseen suuntaan.
Viholliskuvien luominen johtaa siihen, mitä Ukrainassa on meneillään. Putinin hallintoa demonisoidaan lännessä nyt hyvää vauhtia, ja Venäjällä vuorostaan väännetään vinoa kuvaa lännestä. Kumpikaan niistä ei ole totuus, kun puhutaan maista ja ihmisistä.
Kirkkoniemessä ennakkoluuloista ei ollut jälkeäkään, kun nuoria toimittajia tuotiin ensi kerran yhteen. Barentsin alueen varttuneemmat journalistit taas ovat jo vuosikaudet kutoneet ammatillisia verkostoja yli rajojen. Muualta mitään tällaista ei löydy. Nyt kysymys kuuluu: leviääkö pohjoisesta järjen valo, vai onko rajat ylittävän ymmärryksen liekki vain sammumassa sieltä viimeisenä?