Suomen Pankin johtajavalinnat ovat olleet viime vuosina poliittisten intohimojen kohteena. Matti Vanhala valittiin pääjohtajaksi vuonna 1998 värikkään keskustelun jälkeen, johon osallistui muun muassa silloinen presidentti Martti Ahtisaari.
Hän puolsi innokkaasti Vanhalan vastaehdokasta sosiaalidemokraatteja lähellä olevaa Palkansaajien tutkimuslaitoksen johtajaa Jukka Pekkarista. Pekkarinen sai äänestyksessä neljä ja sitoutumaton Vanhala viisi ääntä.
Seuraava julkinen kohu nousi vuoden 2000 syksyllä, kun presidentti Tarja Halonen nimitti Suomen Pankin johtokuntaan jäseneksi sen historian ensimmäisen naisen ekonomisti Sinikka Salon. Halonen ohitti päätöksellään muun muassa kaksi veteraanipoliitikkoa eli kokoomuksen Ilkka Kanervan ja keskustan Mauri Pekkarisen.
Saloa ei julkisuudessa pidetty myöskään yhtä pätevänä hakijana kuin esimerkiksi silloista alivaltiosihteeriä Johnny Åkerholmia ja Pellervon taloudellisen tutkimuslaitoksen toimitusjohtajaa Vesa Vihriälää ja monia muita. Halonen perusteli kuitenkin valintaansa nimenomaan Salon pätevyydellä, jota hänelle oli kertynyt muun muassa Euroopan keskuspankista.
Vuonna 2001 Halonen jatkoi omalla linjallaan ja valitsi pankkimies Pentti Hakkaraisen johtokunnan jäseneksi ohi kansanedustaja Esko Ahon (kesk.) ja Ilkka Kanervan.
Valintaa edelsi ennen ja jälkeen farssiksi luonnehdittu julkisuusmylly, jossa arveltiin vielä olevan presidentinvaalien jälkipeliä. Presidentti perusteli päätöstään sillä, että kun poliittista yksimielisyyttä ei löytynyt, piti kuitenkin pankille löytää sopiva asiantuntija.
Sen jälkeen keskusteltiin julkisuudessa siitä, kenellä oikein pitäisi olla nimitysoikeus Suomen Pankin johtaja-asioissa.
Ja keskustelu on jatkunut. Vain vajaa kuukausi sitten hallitus veti eduskunnasta pois lakiesityksen, joka olisi muuttanut käytäntöä niin, että presidentille olisi jäänyt vain pääjohtajan eli johtokunnan puheenjohtajan nimitys. Muitten jäsenten nimitys olisi siirtynyt pankkivaltuustolle.