BB-voittaja on osallinen kahden naisen murhaan. Tiedän sen, mutta hän ei tiedä, että tiedän.
Näen hänet vilaukselta vanhan yläasteeni salissa pidettävässä reggae-konsertissa, Raappanan ollessa lavalla. Vilkuilen voittajaa. Yhtäkkiä ymmärrän, että hän tietää, että tiedän. Liukenen.
Hän seuraa.
Riennän sekaista käsilaukkuani kaivellen ostoskeskuksen farkkuputiikkiin. Näyteikkunan asetelman lomasta näen, että hän on ylemmässä kerroksessa, heti rullaportaiden luona. Valmiina osallistumaan kolmanteenkin hengenriistoon.
Livahdan ostarista vanhalle koulutielleni ja oikopolulle, jota voittajan ei pitäisi tuntea. Silti kuulen hänen lähestyvän, haistavan pelon.
Kaivan kännykän käsilaukusta. Näppäimet ovat jumissa. Herään, kun olen hänen käsiensä ulottuvilla.
Eläytyjän arjessa yhdistyvät fakta ja fiktio. Äskeinen uni koostui ruotsalaisesta dekkarista, lähikaupan ikkunan lööpistä, päivän puheenaiheista eli suomireggaesta, ex-kotikaupungista ja siitä, että pitäisi ostaa uusi käsilaukku, jossa tavarat pysyisivät järjestyksessä. Ja kännykän näppäimet keljuilevat.
Tosiasioiden sekoittuminen unessa lienee tuttua jokaiselle. Mutta joskus fiktio seuraa todellisuuteen, ja toden raja hämärtyy hereilläkin.
Näin kävi myös Ben Eltonin Eedenistä vikaan -romaanin kanssa, joka käsittelee ilmastonmuutosta silloin, kun Tellus on jo menetetty. Aurinko tappaa ja ilma on myrkyllistä. Taloudellisen kasvun apostoli kauppaa kansalle klaustrosfäärejä, yksityisiä ekokuplia, joihin rahakkaat voivat sulkeutua rottien maihinnousun (lopullinen merkki maailman tuhoutumisesta) alkaessa. 50 vuoden ravintopillereiden popsimisen jälkeen on lupa kurkistaa ulos.
Päivällä ilmastonmuutosuutisissa ehdotetut korjaustoimenpiteet tuntuvat yhtä tukevilta kuin timotein korsi uimapatjana. Ei tässä kuulkaa näpertely auta, peli on menetetty. Klaustrosfääreihin, mars!
Ei kun, sehän olikin se kirja!
Meidän sekoittajien lisäksi fiktioeläytyjien laajaan perheeseen kuuluvat myös omaksujat ja sijaistunteilijat.
Edellisiin kuuluu sisarpuoleni, joka saa pelata pleikkarilla silloin tällöin +3-vuotiaille tarkoitettua aasipeliä. Ekaluokkalainen omaksui oitis pelihahmon tavan avata ovia: hän asettuu nelinkontin lattialle ja potkaisee oven selälleen "takajaloillaan".
Erään jalkapallovalmentajan mukaan yllättävän moni napero on oppinut kuningaslajin säännöt juuri konsolipeleistä.
Ja nämä jälkimmäiset sitten... Sijaistunteilija on outo nimitys, mutta kyseessä on se ryhmä, joka mielestään saa ihan riittävästi tunne-elämyksiä valkokankaalta. Rakkautta, sydänsuruja, luopumisen tuskaa, riitoja ja kauhua. Elokuvateatterin ulkopuolisessa todellisuudessa niille ei ole käyttöä.
Yhden tällaisen olen saanut käännytettyä. On elämyksellisempää viedä ripaus fiktiota tosielämään, kuin elää koko tunne-elämänsä valkokankaalla.
heidi.hietala@kaleva.fi