Hanna Holopaisen taidenäyttely
Hyvän mielen galleriassa,
Puusepänkatu 4, 11. joulukuuta asti.
Holopaisen maalauksia ja kipsimorsiamia tulee esille asematunneliin
joulukuun alussa.
Hanna Holopaisen aamu on ollut ruskea. Se merkitsee jonkinlaista sekametelisoppaa ja ehkä myös sitä, että on tuntenut itsensä vähän mitäänsanomattomaksi. Jos hän saisi päättää, päivä kääntyisi turkoosiin, positiiviseen väriin sosiaalisella vivahteella.
"Turkoosi ei ole liian kylmä eikä liian lämmin. Jos menee liian lämpimäksi, vedän kaiken kumminkin överiksi."
Holopaisen päivillä on aina jokin väri. Miksi - sitä kuvataiteilija ei oikein osaa itsekään sanoa. Ei hän tuijottele aamuisin kahvikupin pohjaa mietiskellen, minkä sävyn mielen paleteista millekin päivälle valikoisi. Värit vain jotenkin pulpahtelevat esiin. Vähän samaan tapaan kuin tunteet.
Holopainen on tunneihminen, lievästi sanottuna. Joku sellainen pieni vivahde tai yksityiskohta, joka muilta jää huomioimatta, saattaa nostattaa hänessä valtavan tunnekuohun, inspiroida, sysätä ajatukset uusille raiteille. Kuin sutisi seesteisen lilan päälle kirkuvaa oranssia raivokkain pensselinvedoin. Maalaamisesta on tullut tapa kanavoida tämä kaikki johonkin; vaihtoehto sille, että seisoisi kädet tumpussa ja huutaisi.
Maalaaminen on Holopaiselle hyvin fyysinen prosessi. Ehkä siksi, että se on hänelle jonkinlaista liikkeen ja kuvallisen ilmaisun yhteyden tutkiskelua.
"Tunne, olotila tai mikä tahansa muu vaikutin laittaa aina liikkeelle; aiheuttaa liikkeen, joka menee kehon läpi. Minua kiinnostaa se, miten tunne muuttuu liikkeeksi. Eikä sitä voi kiteyttää asetelmaan."
Holopaisen taide onkin abstraktia. Jos sen pointti pitää jotenkin määritellä, se sijaitsee paljon lähempänä katsojan mieltä kuin kankaan pintaa. Tai oikeastaan niiden leikkauspisteessä. Siksi taiteilija meneekin vaikeaksi joka kerta, kun joku katsoo taulua ja kysyy, mitä hän oikein on ajatellut sitä tehdessään.
"En halua selittää töitäni, koska se tuhoaa ihmisen mahdollisuuden löytää itsensä sen kautta. Tykkään siitä, kun ihmisellä tulee oma visio. Sitä kautta opin ehkä itsekin jotain."
Holopainen toteuttaa työnsä Jackson Pollockin aikanaan kehittämällä maalaustavalla: kangas on asetettu lattialle, ja värejä kaadetaan ja roiskutetaan sen päälle. Se on aina tuntunut hänestä luontaisimmalta työskentelytavalta.
"Olen joskus tehnyt töitä telineessäkin, mutta jostain syystä ne ovat aina siirtyneet lattialle."
Leipätyönään Holopainen tekee graafista suunnittelua eli suunnittelee esimerkiksi yritysilmeitä, julisteita, logoja, käyntikortteja ja nettisivujen ulkoasuja. Vaikka siinäkin on kysymys kuvallisesta ilmaisusta, lähtökohdiltaan se on täysin erilaista työtä kuin maalaaminen. Graafisena suunnittelijana Holopainen pyrkii kuvaamaan mahdollisimman aidosti jonkun toisen juttua, kuvataiteilijana omaansa.
Itse asiassa - vaikka edellä on termiä useampaankin otteeseen viljelty - Holopaisesta tuntuu kummalliselta nimittää itseään kuvataiteilijaksi. Hän on pitänyt muutamia näyttelyitä, mutta sanoo vasta opettelevansa oikeita tapoja tehdä.
Kaameimmalta tuntuu tässä vaiheessa oman työn myyminen.
"Kun pitäisi esitellä omia tauluja, tulee sellainen tunne, että tuossa ne ovat, saanko nyt juosta pois? Ehkä tässä voisi vähän petrata", Holopainen tuumaa. Mutta ei kuulosta kovin huolestuneelta.
Ja miksi kuulostaisi, jos on siinä vaiheessa, jossa on ehkä taittanut matkaa vasta muutaman sata metriä, mutta alkaa jo olla varma oikeasta suunnasta. Siinä vaiheessa, jossa kankaalla on vasta ruskean sävyjä, mutta minä hetkenä hyvänsä saa päähänsä kumota niiden päälle törpöllisen turkoosia.