Kesäkuussa 1930 kohta 18 vuotta täyttävä Tatu Vaaskivi tuli sanomalehti Kalevaan toimitusharjoittelijaksi. Toimittaja Matti Putaalan mukaan heiveröinen koulupoika näytti köyhältä ja surkastuneelta. Pienet kasvot olivat lintumaiset. Vaaskivi tuskastui saamiinsa tehtäviin, tulipaloihin, väkivallantekoihin ja taksoituslautakunnan kokouksista uutisointiin.
Putaalassa nuorukaisen valtava tietomäärä ja maailmankirjallisuuden tunteminen kannesta kanteen herätti pelonsekaista kunnioitusta. Tatu Vaaskivi, tuolloin vielä Tatu Vahlstèn, alkoi kirjoittaa lehteen kirja-arvosteluja.
Vaaskiven arvostelut kiersivät Kalevan päätoimittajan Jussi Oksasen kautta lehteen. Oksanen ei aina ymmärtänyt harjoittelijansa sivistyssanoja vilisevää tekstiä. Niihin tehtiin raivostuttavia korjauksia ja lyhennyksiä poistamalla parhaat kohdat, Putaala kirjoitti myöhemmin.
Seikkailuista Faustiin
Vaaskivi aloitti historiallisilla seikkailuromaaneilla. Pieniin sivulauseisiin hän kätki henkilökohtaisia mieltymyksiään, jotka nousivat etualalle vuosia myöhemmin.
Vaaskivi oli viehtynyt ihmismielen pimeisiin puoliin. Hän luki alkukielellä ranskalaisia symbolisteja Arthur Rimbaudia ja Charles Baudelairea. Edgar Allan Poen Korpin Vaaskivi käänsi ruotsinnoksesta.
Kriitikon tekstit olivat alussa hahmottomia. Vaaskivi selosti kirjan juonta ja luonnehti sen henkilöitä. Ben-Hur ja Monte-Criston kreivi eivät tarjonneet riittävästi haastetta. Ben-Hurin kritiikissä Vaaskivi sivuaa romaanin Kristus-hahmon kuvausta. Hän piti sitä lapsellisena.
Esikristillisyys ja lunastusoppi olivat kirjailija Vaaskiven elinikäinen intohimo. Hänen keskeneräiseksi jäänyt romaaninsa Pyhä kevät kertoo "Kapernaumin miehen" viimeisistä ajoista.
Runo avartaa kritiikin
Maaliskuussa 1932 Vaaskivi kirjoitti laajan artikkelin Goethe ja Goethen Faust. Kammioonsa tuhansien kirjojen ja pergamenttien pariin sulkeutuneeseen Faustiin Vaaskivi heijasti itsensä.
Myöhemmin hän kirjoitti luonnekuvan ruotsalaisesta runoilijasta Gustaf Frödingistä taiteilijana, joka elää elämän omassa itsessään, mutta jää ulkonaisesti täysin sitä vaille. Aivan kuten Vaaskivi.
Runot vapauttivat Vaaskiven kritiikin juonenkulun pakkopaidasta. Teksti muuttui avarammaksi, laajakaarisemmaksi ja metaforiseksi. Saima Harmajan Huhtikuussa (1932) oli tummaa, kärsivää kauneutta. Uuno Kailaan runot olivat kullan ja verenpunaista. Elina Vaaran Kohtalon viulussa (1933) oli heleää violettia ja palavaa fanfaaria.
Volter Kilven Alastalon salissa (1931) oli nuoren kriitikon ensimmäinen suuri kotimainen haaste. Kirjailijan tajunnanvirtatekniikka toi kriitikon mieleen James Joycen Odysseuksen. Kilpi kuvaa ihmismielen heilahteluja tapauksettomassa ilmakehässä, Vaaskivi kirjoitti. Romaanin heikkoutena oli tekojen puute. Lopussa arvostelija nosti kätensä pystyyn ja lupasi palata Alastalon saliin toisen osan ilmestyttyä.
Muutama vuosi myöhemmin kirjailija Tatu Vaaskivi pohti juonetonta romaania. Häneen oli vaikuttanut Marcel Proustin romaanisarja Kadonnutta aikaa etsimässä, joka oli ilmestynyt ruotsiksi. Pyhässä keväässä ajatus toteutuu.
Luovuuden ongelma
Uhkarohkeasti 21-vuotias Tatu Vaaskivi tarttui Eino Kailan psykologiseen pääteokseen Persoonallisuus (1934). Hän oli lukenut valtavan määrän alan kirjallisuutta, erityisesti Sigmund Freudia. Selostavan tekstiin sisään hän kirjoitti itseään vaivaavasta luovuuden ja nerouden ongelmasta. Onko luomistyö henkisen ja ruumiillisen vajavuuden ylikompensaatiota? Vähän sen jälkeen Vaaskivi kirjoitti kaksiosaisen artikkelin Nerous ja mielenvikaisuus.
Tatu Vaaskivi oli lukenut Egon Friedellin Uuden ajan kulttuurihistorian ja Oswald Spenglerin Länsimaiden perikadon. Ne vahvistavat hänen kulttuuripessimismiään.
Helsingin Sanomissa ilmestyi toukokuussa 1935 Vaaskiven kirjoitus F.E. Sillanpäästä. Kirjailija ihastui siihen ja antoi hänelle kutsun Pohjoismaiseen kirjailijakongressiin Helsingissä. Vaaskivi kirjoitti Kalevaan pakinan aiheesta. Hän sijoitti siihen koulupojan, joka pitkän miettimisen jälkeen uskaltautuu pyytämään väräjävällä äänellä nimikirjoituksen kongressin tähdeltä, kirjailija Sigrid Undsetilta. Se säteili hänen sieluunsa salaperäistä valovoimaa.
Samaan aikaan Vaaskivi kirjoitti yhtä monista julkaisematta jäävistä romaaneistaan. Hän oli jatkuvassa rahapulassa. Hän aikoi pyytää Kalevasta joulurahoja lahjoja varten.
"Ainoa mitä itse haluan on läjä kasvipaperia ja hiukan Sevillaa", Vaaskivi kirjoitti tädilleen Ouluun. Kriitikko oli intohimoinen kasvien kerääjä. Hän arvosteli Kalevaan Suomen kasvion.
Kalevan kritiikkejä oli pääkaupungissa seurattu. Vaaskivi kutsuttiin kesällä 1935 Suomalaisen Suomen päätoimiseksi kirjallisuusarvostelijaksi.
"Minulle ovat nyt kaikki palstat auenneet", hän kirjoitti Ouluun.
Tatu Vaaskivestä tuli Suomen johtava kirjallisuuskriitikko yhdessä Helsingin Sanomien Lauri Viljasen ja Kirjallisuuslehden Raoul Palmgrenin kanssa.