Vanhustenhoito muistuttaa usein hätkähdyttävästi varastointia. Ikääntyneitä ihmisiä pidetään jopa lääkkeiden avulla sängyssä, vaikka terveyden ylläpitäminen ja paranaminen vaatisi jalkeilla oloa.
Kuka tahansa ikääntyneen omaisensa tilaa seurannut havaitsee, kuinka pian pakolliseen vuodelepoon joutuneen kunto heikkenee. Havainnon oikeellisuuden vahvistaa tuore Yhdysvalloissa tehty tutkimus. Se osoittaa makuutukseen joutuneen vanhuksen menettävän huomattavan osan luustolihaksistaan jo viikossa. Vaikka sairaus tai vamma paraneekin, kuntoa on vaikea saada ennalleen.
Kaiken ikäisten ihmisten olisi tärkeääliikkua myös sairauden aikana siinä määrin kuin vain on mahdollista, mutta erityisen tärkeää liikuttaminen ja jumppaaminen on vanhuksille. Joissakin tapauksissa vuodelepo on tietysti paranemisen ehdoton edellytys. Silloin on vain hyväksyttävä seuraukset ja aloitettava liikkuminen uudelleen niin pian kuin mahdollista.
Paljon ikävämpiä ovat tilanteet, joissa liikuttaminen joudutaan lyömään laimin laitoksen työvoimavajeen takia. Viime vuosilta on kohtuuttoman paljon esimerkkejä siitä, kuinka vanhuksia on pidetty vuodepotilaina lääkkeiden avulla, vaikka heidän terveydentilansa ei olisi sitä vaatinut. Se ei ole enää hoitoa, vaan vanhojen ihmisten varastointia. Sellaista ei voi hyväksyä.
Makuuttamisen kierteeseen on peruspalveluministeri Paula Risikon mukaan jouduttu, kun vanhuksia joudutaan usein hoitamaan väärään aikaan väärässä paikassa. Terveyskeskus ei tietystikään saa olla ikääntyneen ihmisen osoitteena silloin, kun hänen tilansa ei vaadi sairaanhoitoa.
Jos kuitenkin jossakin tapauksessa niin on kunnan tai kaupungin päättäjien osaamattomuuden takia, vanhuksille on järjestettävä liikuntaa. Terveyskeskuksen vuodeosasto ei saa tulla paikaksi, jossa vanhus menettää kuntoaan ja hiljalleen kuihtuu.
Joissakin laitoksissa vanhusten liikkumisesta ja virikkeitä antavasta puuhailusta pidetään sentään hyvin huolta, kuten kuuluukin. Niistä puhutaankin jo ikään kuin hämmästyttävinä poikkeuksina. Se kertoo karua kieltä vanhustenhoidossa yleistyvästä, makuuttavasta tyylistä. Vanhustyön keskusliiton toiminnanjohtajka Pirkko Karjalainen sanoikin Kalevassa, että vanhuksia makuutetaan aivan liikaa siiihen nähden, kuinka paljon olisi keinoja liikuttaa ja kuntouttaa.
Suomessa on Risikon mukaan pikaisesti lisättävä voimavaroja kotihoitoon ja perustettava uusia kodinomaisia hoitopaikkoja, jos halutaan parantaa vanhusten elämänlaatua. Hoidossa täytyy hänen mukaansa olla aikaa myös kuntouttamiselle.
Niin täytyy olla. Ja sivistysvaltiossa pitää löytyä myös halua parantaa ikääntyneiden ihnmisten hoidon tasoa nykyisestä kauttaaltaan. Jos kunnat ovat nykyisellään liian heiveröisiä hoitamaan vanhuksiaan asianmukaisesti, valtion on edistettävä määrätietoisesti paras-hanketta niin, että palvelujen järjestäjiksi saadaan riittävän vahvoja kuntayksiköitä.
Myös palveluiden yksityistämisestä voidaan etsiä ratkaisua. Esimerkiksi Helsingissä on tosin havaittu, että yksityistettyinä osa palveluista voi tulla kalliimmiksi kuin kaupungin järjestäminä. Vaihtoehtoja on aina vertailtava tarkkaan. Eikä pelkkään edullisuuteen voi tuijottaa hoivapalveluita järjestettäessä. On vaadittava myös laatua. Valvonnastakin pitää huolehtiä, että ei ilmaannu ikäviä yllätyksiä.