Poliitikot moittivat kärkkäästi tiedotusvälineitä siitä, että ne kiinnittävät asioiden sijasta huomion vain henkilöihin. Kyllä poliitikot itsekin onnistuvat asioiden hautaamisessa taka-alalle. Näin kävi viikonvaihteessa vasemmistoliiton puoluekokouksessa Turussa. Kaiken keskiössä olivat henkilöt.
Kokouksen tärkeimmäksi asiaksi tuntui muodostuvan varapuheenjohtajien valinta. Näytti vähän siltä, että toverit itsekin olivat tulleet paikalle vain varajohtajia valitsemaan. Kotiinhan lähdettiin, vaikka asioista päättäminen oli kesken. Samaan aikaan Tampereella kokoontuneissa vihreissä kummitteli koko ajan henkilö, kansanedustaja Rosa Meriläinen. Hän ei ollut edes kokouspaikalla. Ja jos olisi ollut, olisi varastanut koko shown.
Kiistatta henkilövalinnat ovat puoluekokousten suolaa. Kuhinaa, säpinää ja kaupankäyntiä valintojen ympärillä riittää. Moni menettää junttahommissa äänensä, mutta saa mustat silmänalukset. Voittoon tarvitaan monta tekijää. Myös amerikkalaistyylinen ehdokkaiden markkinointi on lyönyt itsensä läpi Suomessakin. Nyt se nähtiin jopa vasemmistoliitossa.
Varapuheenjohtajaksi yltänyt oululainen Risto Kalliorinne markkinoi näyttävästi itseään omalla lehdellään. Veto oli sitäkin onnistuneempi, koska kenelläkään muulla ehdokkaalla ei ollut antaa yhtään mitään muuta kuin lupauksia paremmasta tulevaisuudesta.
Vasemmistoliitossa varapuheenjohtajuuden kiihokkeena oli se, että kolmen vuoden päästä pidettävässä puoluekokouksessa puheenjohtaja Suvi-Anne Siimes tulee istuneeksi paikallaan jo yhdeksän vuotta. Tämä on pitkä aika teini-ikäisessä puolueessa. Vasemmistoliittohan täyttää ensi vuonna 15 vuotta.
Mutta mikä tekee puolueiden varapuheenjohtajien paikoista sellaisen, että niille on hinkua ja tunkua? Julkisuudessahan näkyvät yleensä puolueesta yhdet, puheenjohtajan kasvot. Mitä meriittejä varajohtajuudesta muka on? Oikea vastaus lienee: monenlaisia, sattumanvaraisia, ei juuri mitään tai paljonkin. Kaikki riippuu tilanteesta.
Puolueen sisällä varapuheenjohtajille lankeaa automaattisesti kentän kiertäminen. He saavat lähteä julistamaan aatteen paloa, innostamaan järjestöväkeä ja jakelemaan selityksiä myös silloin kun puheenjohtaja ei ehdi tai viitsi. Kokouksissa he pääsevät nuijan varteen silloin kun ykköstykki ei ole paikalla.
Mutta vaikuttamaan etenkin puolueiden sisäisiin linjauksiin varapuheenjohtajat halutessaan pääsevät. He voivat jättää oman kynänjälkensä jopa seuraavalle sukupolvelle. Tyyppiesimerkkinä mainittakoon puolueiden periaateohjelmat. On enemmän sääntö kuin poikkeus, että ohjelmatyötä valmistellaan varapuheenjohtajan johdolla.
Varajohtajuus on myös oivallinen kärkkymäpaikka niin puolueen ylimmälle oksalle kuin hallitukseenkin. He ovat aina mukana siinä porukassa, jolla puolueet hallitusneuvotteluja käyvät. Ministeripaikkoja jaettaessa he itse herkästi luiskahtavat kabinetin ovesta sisään. Puolueen joutuessa ongelmiin ja syntipukkeja etsittäessä varapuheenjohtajan paikka voi olla tuulisin. Koska hänet on helppo uhrata, se tehdään yleensä ensimmäisenä. Näin kävi keskustassa Hannu Takkulallekin.
Varapuheenjohtajuus on myös hyvä paikka ajaa itseään asemiin puolueen puheenjohtajuutta ajatellen. Automaattisesti se ei kylläkään nousua takaa. Tästä hyvä esimerkki on nykyinen keskustan puheenjohtaja ja pääministeri Matti Vanhanen. Hänestä on nyt tullut puolueelleen miltei korvaamaton mies. Tosin oli kaksi vuotta sitten.
Silloin värittömäksi moitittu varapuheenjohtaja Vanhanen jäi Esko Ahon seuraajaa valittaessa kauaksi An neli Jäätteenmäen, Olli Rehnin ja jopa Paavo Väyrysen taakse. Kun Jäätteenmäki Irak-jupakan takia lähti myös puoluejohdosta ei yhtäkkiä ollutkaan muita kuin Vanhanen. Tai olisi ollut, jos Olli Rehn olisi lähtenyt varapuheenjohtajakisaan mukaan. Hän saattaisi nyt olla sekä keskustan että hallituksen johtaja.
Yleisimmin varapuheenjohtajille käy kuitenkin niin, että heidän ohitseen puheenjohtajaksi kurvaa joku tuore kasvo. Poikkeustilanteita ovat nekin, että varajohtaja nousee kesken puoluekokouskauden puheenjohtajaksi tai edes vt. puheenjohtajaksi. Näin kävi Jäätteenmäelle, kun Aho lähi Harvardiin. Vihreissä Rosa Meriläinen oli varapuheenjohtajana ja hoiteli vt. puheenjohtajuutta silloin kun Osmo Soininvaara oli läppäleikkauksessa. Taisi muuten osua samoihin aikoihin kun Meriläisen kannabiskokeilu.
Tänä kesänä keskustan vajaan kuukauden päästä Tampereella pidettävä puoluekokous lienee henkilövalintoja ajatellen historiallisen poikkeuksellinen. Yhdellekään johtopaikoilla istuvalle ei ole ilmaantunut haastajaa, vaikka heitä on yritetty metsästää niin varapuheenjohtajille kuin puoluesihteeri Eero Lankialle.
Nykyiset varapuheenjohtajat Mari Kiviniemen ja Antti Rantakankaan pelastaa jatkopestiin jo se, että heidät valittiin vasta viime vuoden syksyn ylimääräisessä puoluekokouksessa. Olisi melko nolo antaa jo lähtöpassit. Tosin tietyissä miesjoukoissa on ollut halua löytää Rantakankaalle haastaja. Paula Lehtomäen asema taas on kiistattoman vankka.
Lankian tuolia julkisuudessa väliin heilutellut ja haastajakuoppiinkin itseään jo sovitellut Etelä-Pohjanmaan piirin toiminnanjohtaja Jarmo Korhonen taas malttanee pysyä kuopissa kunnes Lankia luopuu paikastaan vapaaehtoisesti. Eduskunnasta viime vaaleissa tippunut joensuulainen Anu Vehviläinen puolestaan antoi kosijoille rukkaset.
Kokoomuksen puolentoista viikon päästä Seinäjoella pidettävän puoluekokouksen päähuomion vie uuden puheenjohtajan valinta. Varapuheenjohtajat jäävät siellä auttamatta statisteiksi.
Tästä huolimatta kokoomuksessakin pyörii myös tämä peli. Varapuheenjohtajien valintakriteereissä painavat samat tekijät kuin muissa puolueessa. Vaakakupissa punnitaan ensin ikä, sukupuoli ja alueellisuus. Sitten mietitään, olisiko ehdokas myös sopiva.