Kun naapurin kello kilahtaa ja esitys ilmaan singahtaa, vastapuolen varapuheenjohtaja älähtää. Tämä ajatus tulee väkisin mieleen kesänkin aikana jatkuneesta poliittisesta menosta.
Vaatimuksissa ja toisen puolueen nilkkaan puremisessa ovat edelleen "kunnostautuneet" jo ennestään tutut varajohtajat. Hallituspuolueista pintaan nousee selvä kaksikko: keskustan Antti Rantakangas ja SDP:n Piia Viitanen. Opposition riveistä yhtä nopea ja ärhäkkä älähtäjä on vasemmistoliiton varapuheenjohtaja Minna Sirnö.
Vain hetkeä ennen kuin kuin maaseuturahoituksesta syntyi hallituksessa sopu, Rantakangas ehti vanhan ajan punamullan nahistelutyyliin rökittää hallituskumppanin. Hän syytti SDP:tä maatalousrahoilla venkoilusta, SDP:n puheenjohtajan, valtiovarainministeri Eero Heinäluoman johtamaa ministeriötä "täysin luokattomasta" maatalousasioiden valmistelusta. Rantakankaan mielestä SDP käynnisti vanhakantaisen maatalouspelin, koska on huolissaan keskustan ja pääministeri Matti Vanhasen suosiosta.
Ratkaisun jälkeen Rantakangas kiitteli sopua tyydyttäväksi, mutta säntäsi ihmettelemään puhemies Paavo Lipposen kielteistä suhtautumista elintarvikkeiden arvonlisäveron alentamiseen, ja piti hänen perustelujaan outoina. Rantakangas muistutti, että keskusta linjasi alkukesän puoluekokouksessaan Oulussa yhdeksi veropolitiikan tavoitteeksi ruuan arvonlisäveron alentamisen.
Kulttuuriministeri Tanja Saarela puolestaan vasta pohti ääneen opintotuen tulorajojen nostamista, kun SDP:n Piia Viitanen jo piikitti, että Saarelan pitäisi itse tehdä esityksiä opiskelijoiden aseman parantamisesta, ettei eduskunnan tarvitsisi tehdä hänen töitään.
Kun Saarela sitten kertoi esittävänsä ensi vuoden budjettiin 20 prosentin korotusta opintotuen tulorajoihin, Viitanen ampui sen heti alas. Hän ilmoitti, että tärkeämpää olisi saada korotus opiskelijoiden ateriatukeen, sillä se parantaisi kaikkien opiskelijoiden arkea, ei vain työssäkäyvien asemaa.
Sirnökin työnsi lusikkansa soppaan väittämällä, että Saarela pakottaa opiskelijat työnhakuun...
Mikä kumma nostaa jotkut puolueiden varapuheenjohtajat jatkuvasti pintaan kuin korkki, ampumaan miltei kaikkea mikä liikkuu tai on liikkumatta, puremaan ja räksyttämään vähän kuin rakkikoira?
Eihän kansan valtaosa edes tiedä, ketkä ovat puolueiden varapuheenjohtajia. Politiikkaa aktiivisesti seuraavatkin saavat imuroida aivonystyröitään muistaakseen suurimpien puolueiden nimet.
Varapuheenjohtajien paikoille on kuitenkin suuri hinku. Sekä keskustan että kokoomuksen alkukesän puoluekokouksissa siitä tuli jopa kokouksen keskeisin kysymys. Oikein toimittuna pesti onkin oiva askel herrahississä ylöspäin.
Huikein esimerkki on pääministeri Matti Vanhanen. Siinä puoluekokouksessa, joka hurrasi Anneli Jäätteenmäen puheenjohtajaksi, paikasta kisannut Vanhanen hävisi Olli Rehnille ja Paavo Väyrysellekin. Hävinneistä hän oli kuitenkin ainoa, joka pyrki varapuheenjohtajaksi. Loppu on tuttua historiaa.
Varapuheenjohtajuuden hoitokin on taitolaji.
Karvaasti tämä sai kokea kokoomuksen johdosta kesäkuussa tiputettu Marjo Matikainen-Kallström. Itku kurkussa hän kertoi lähettäneensä lehteen kahdeksan tiedotetta, mutta niistä vain yksi meni läpi. Se, jossa kerrottiin lapsen syntymästä.
Keskustan varajohtajista Paula Lehtomäki ja Mari Kiviniemi sekä demareiden Tarja Filatov eivät sorki joka asiaa. Paljon, muttei kaikkea, selittää tietysti se, että Lehtomäki ja Filatov ovat ministereitä ja Kivimäkikin käväisi pätkäministerinä. He ovat joutuneet hallitusyhteistyön sujuvuuden vuoksi pitämään suutaan supummalla.
Oppositiossahan koko johto voi aina haukkua hallituksen. Mutta mikä järki on hallitusriveissä joidenkin keikaamisessa ja ketä se palvelee? Vastaus on ainakin kolmiosainen. Se auttaa varapuheenjohtajaa itseään julkisuuskynnyksen ylittämisessä ja uraputkessa pysymisessä sekä palvelee puoluetta.
Etenkään hallituspuolueen puheenjohtajan ei ole viisasta sanoa kaikkea ääneen, vaikka mieli tekisi. Varapuheenjohtaja on oiva apurenki. Hänen liikkumatilansa on väljempi, vaikka valta pysyy puheenjohtajalla. Jos menee syteen ja saveen, virhe voidaan panna varajohtajan piikkiin.
Toisaalta varapuheenjohtajan suulla voidaan yrittää painostaa muita ja tuoda julki puolueen omia vaatimuksia. On syytä muistaa sekin, että hyvin usein varapuheenjohtajien puheet on tarkoitettu viestiksi omalla kannattajakunnalle siitä, mitä halutaan ja aiotaan. Varajohtaja on kuin muistilappu, joka viestii, että periksi ai aiota antaa, ei ainakaan ilman taistelua.
Ylienerginen varapuheenjohtaja saa välillä omatkin hermostumaan, mutta kullan arvoiseksi hän muuttuu silloin, kun puolueella on hätä. Mitä useampi selittävä suu, sen parempi.
Turha siis ihmetellä, että jotkut varajohtajat eivät hellitä lausunnoissaan kesälläkään.