Puheet on pidetty ja marssit marssittu. Hallitusta, työttömyyttä, ilmastonmuutosta ja EU:ta on jälleen vastustettu. Huomenna maanantaina kaikki jatkuu kuin ei mitään vappua olisi ollutkaan.
Vapun puheissa yllätti se, ettei mikään yllättänyt. Teemat toistuvat, vaikka naamat vaihtuvat. Suomi muhii omissa liemissään.
Yksi sentään jaksaa ilahduttaa. Suomalaisesta miehestä on sanottu, ettei hän puhu eikä pussaa. Väärin. Vappuna hän tekee molempia. Hän pussaa ja puhuu - liikaakin. Poskillakin hehkuu puna, joka ei johdu yksistään ulkoilmasta, huulipunasta eikä aatteesta. Kai tätäkin voi edistykseksi kutsua. Ei se ainakaan taantumuksellista ole.
Vanhoina hyvinä aikoina, jotka siis elettiin suomettuneella 1970-80-luvuilla, vappumarsseissa sentään oli tunnelmaa. Kavalat kapitalistit pakotettiin kyykkyyn ainakin kerran vuodessa. Esimerkkinä oli suuri ja mahtava naapuri, työn paratiisi, jossa työmiestä ei oikeasti arvostettu lainkaan.
1970-luku oli aatteellisesti suuri illuusio, jota tuettiin marssimalla ja kylttejä kanniskellen. Joukkovoima oli todellista, vaikka sen tavoitteet eivät olleetkaan. Sosialistisen maailman tukehtuminen omaan mahdottomuuteensa muutti vapun ainakin Suomessa melko lailla puhtaaksi juopottelun ja rietastelun juhlaksi. Ja monen mielestä on syytä ponnistella, että se pysyisi sellaisena.
Kun kommunismi on kuollut eikä ole paljon kehumista kapitalismissakaan, vapusta on tullut kummallinen työn juhla. Vastakkainasettelua lietsotaan puheissa, vaikka vihollista on vaikea tunnistaa. Ammatin tai arvon antama status ja ideologia eivät enää käy yhtä jalkaa. Pienipalkkainen kauppatieteiden tohtori kääntyy helpommin vasemmistoliiton puoleen kuin bemarilla ajeleva ja osakkeita omistava muurari.
Työn ja pääoman ristiriita on hiipunut, koska molempien haltijoissa on tapahtunut kovasti muutoksia. Vaikka demarien ja vasemmistoliiton kannatus näyttää kohentuneen viime mit-
tauksissa talouskriisin vuoksi, kokoomus porskuttaa keulassa. Ainakaan kannatuksensa vuoksi porvarit eivät nuku huonosti.
Suren jo sitä poloista, joka joskus kirjoittaa maailman aatehistoriaa vuosituhannen vaihteesta eteenpäin. Mistä hän mahtaa kirjoittaa, kun ei oikein enää ole aatetta eikä historiaakaan. Poliittinen aktivismi syntyy yleensä räikeistä yhteiskunnallisista epäkohdista, jotka pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta on pitkälle kitkenyt.
Onhan se aika lailla mahdotonta viritellä poliittisia vainovalkeita, jos ei ole muita kuin sosiaalitoimiston kiltti tantta, jolle ärhennellä.
Vastakkainasettelua on kyllä luvassa, mutta se ei enää kulje ideologis-poliittisia rajalinjoja. Sitä mukaa kuin Suomen väestörakenne muuttuu senioripainotteiseksi, työn ja pääoman ristiriita muuttuu seniorien ja juniorien ristiriidaksi. Taistelukentäksi tulee kuntasektori, joka tuottaa tässä maassa hyvinvointipalvelut.
Tämä taistelu on aito oikeudenmukaisuustaistelu. Siinä on pakko punnita, onko oikein, että hyvinvointivaltion luojat ja sille hirvittävät verot työuransa aikana maksaneet eivät saakaan nauttia kaikista luvatuista eduista. Hyväksyvätkö he, että heidän eduistaan tingitään syrjäytyneiden, yksinhuoltajien, maahanmuuttajien ja koululaisten hyväksi?
Tulevan sodan asemiinajoa näkyy jo nyt. Kunnissa esiintyy taipumusta ottaa yhteisiä varoja pois lapsilta ja nuorilta. Säästösyistä oppitunteja napsitaan yksi sieltä, toinen täältä. Jokainen napsaus on kuin pistoolin laukaus omaan reiteen, se ei tapa mutta sattuu.
Vastakkainasettelua on luvassa myös työllisten ja työttömien välille. Jokainen lama on jättänyt jälkeensä korkeamman työttömyyden kuin edellinen romahdus. Mikään ei viittaa siihen, että tämä kriisi tekisi poikkeuksen.
Kolmas rajalinja kulkee aktiiviväestön ja passiiviväestön välillä. Ei ole lainkaan mahdotonta, että kasvavan verorasituksen työläiset lähtevät pääoman vastustamisen sijaan vastustamaan verottajaa. Kun ei jaksa enää maksaa. Passiiviväestöllä on kosolti syitä rinnastaa itsensä perinteiseen vasemmistoon ja aktiiviväestöllä oikeistoon. Ensin mainttu rakastaa veroja, jälkimmäinen vihaa niitä.
Hyvillä ideoilla on kiire. Mainittuja rajalinjoja ei saa päästä syntymään saatikka syvenemään. Onnistumisia tarvitaan yhteiskunnan joka sektorilla. Uudelle Nokialle olisi suunnaton tarve, mutta tuskin sellaista syntyy, kun vallalla tuntuu olevan usko, ettei ihmeitä voi enää koskaan tapahtua.
Ihan varmasti voi. Kun kerran suomalainen mies saadaan edes vappuna puhumaan ja pussaamaan,
ei pitäisi olla mikään ongelma luoda maahan esimerkiksi bioteknologian jättiläisfirmaa. Marssia täytyy myös ensi vuonna ja sitä seuraavana. Viholliset vain pitää määritellä uudelleen. Kävisivätkö niiksi tahdottomuus, velttous ja syvään juurtunut pessimismi?