Tasavallan presidentti Tarja Halosesta ei tullut eikä tule sellaista arvojohtajaa, jollaista hänestä odotettiin ja jollaiseksi hän itse halusi. Kymmenen vuotta vallassa ollut presidentti jättää kuitenkin ison jäljen Suomen historiaan.
Huomenna on kulunut tasan kymmenen vuotta siitä, kun Suomi sai ensimmäisen naispresidenttinsä. Tarja Halonen löi silloisen vastaehdokkaansa Esko Ahon. Kansa halusi ennemmin vasemmistotaustaisen, pehmeitä arvoja korostaneen naisen kuin vahvasti oikealle nojaavan, lamakauden pääministerinä ja työreformin esittäjänä tunnetuksi tulleen miehen.
Halosen valinnan taustalla on hyvin suuresti kylmän sodan viimeistenkin maininkien laantuminen. Tasavallan presidentti on Suomessa ollut perinteisesti ulkopolitiikan kiistaton johtaja. Ulkopoliittinen osaaminen korostui erityisesti silloin, kun naapurina ollut suurvalta kävi rajua varustelukilpaa, jota motivoi kahden täysin erilaisen yhteiskuntamallin välinen kilpailu. Ulkopoliittinen liikkumatila oli kapea. Ulkopolitiikka oli sotataustan huomioiden "miesten hommaa", joka ajoi tärkeydessään kaikkien muiden politiikkalohkojen ohi.
Vuonna 2000 oli toisin. Suomi oli liittynyt EU:n jäseneksi ja valmistautui ottamaan yhteisen valuutan käyttöön. Suuret ulkopolitiikan linjaratkaisut oli tehty, ulkopolitiikka ei enää ollut vain kabineteissa istuvan pienilukuisen eliitin puuhaa.
Pitkälti tämän vapautumisen tuloksena Suomeen valittiin ensimmäinen naispresidentti. Vapautuminen näkyy myös siinä, että presidentiksi voitiin valita henkilö, jonka ulkopoliittinen kokemus oli varsin ohut. Halonen oli toki toiminut melkein viisi vuotta Suomen ulkoministerinä, mutta elinikäisenä ulkopolitiikan harrastajana hän ei ollut kunnostautunut, kuten esimerkiksi puoluetoverinsa Paavo Lipponen tai Erkki Tuomioja.
Maailman muuttuminen näkyy hyvin Halosen linjavalinnoissa. Kun ulkopolitiikka siihen saakka oli ollut lähinnä konfliktien välttämistä tai niiden osapuoleksi joutumisen välttämistä, Halonen on johdonmukaisesti puhunut sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta ja ihmisoikeuksista, joskus jopa siihen pisteeseen saakka, että häntä on voinut arvostella suhteellisuudentajun puutteesta.
Esimerkiksi suurella rummutuksella lanseerattu Helsinki-prosessi ei tuottanut muuta kuin ison kasan matkalaskuja ja taustapapereita. Prosessi oli Suomen ja Tansanian hallitusten yhteistoimin vetämä ja sen tarkoituksena oli yksinkertaistaen globalisaation hallinta.
Globalisaatiosta tuli sittemmin muotisana koko ulkoasiainhallinnossa. Ulkopolitiikan tavoitteet hämärtyivät ja kahdenväliset suhteet jäivät liian vähälle huomiolle, kun niukkenevat resurssit ohjattiin globalisaation hallintaan, kansainväliseen oikeudenmukaisuuteen ja pohjoinen-etelä-suhteiden hoitamiseen.
Erityisesti suhteet Yhdysvaltoihin menivät vereslihalle. Kun ulkoministeriksi valittu Ilkka Kanerva sai virallisen vierailukutsun Yhdysvaltoihin heti kautensa alkajaisiksi, kyseessä ei ollut pelkkä vierailukutsu. Se oli jopa diplomaattisen mittapuun mukaan näyttävä näpäytys Suomen presidentille.
Halosen suurin ansio presidenttinä on siinä, että hän on osaltaan poistanut mystiikan verhoa ulkopolitiikan päältä. Ulkopolitiikasta voi vapaasti julkisuudessa esittää virallisesta linjasta poikkeavia näkemyksiä, kuten muistakin politiikan lohkoista. Arvojohtajaa hänestä ei tullut, tuskin tuleekaan kautensa loppuvuosina. Merkittävän jäljen hän kuitenkin Suomen poliittiseen historiaan piirtää.