Va­paa­su­kel­luk­sen maine on dra­maat­ti­nen, mutta har­ras­ta­jil­le se on jotain aivan muuta – laji kiin­nos­taa nyt naisia, jotka hakevat ve­den­alais­ta rauhaa

Noora Norokytö ja Juho Akola harjoittelevat staattista hengenpidätystä. Molempien ennätys on yli viisi minuuttia.

Kuva: arcticfilmcrew.com

Vapaasukellus on ollut Noora Norokydön ja Juho Akolan yhteinen harrastus nelisen vuotta.

Kuva: Annika Ollanketo

Kesäisin vapaasukellusta harrastavat Noora Norokytö ja Juho Akola tykkäävät ”fiilistellä” ja tutkia luonnonvesiä. Pelkän maskin kanssa voi mennä muutaman metrin syvyyteen, mutta sen jälkeen vesi kylmenee jo sen verran, että sukeltaja tarvitsee märkäpuvun.

Kuva: Annika Ollanketo

Vapaasukellus nousee usein otsikoihin dramaattisissa olosuhteissa, mutta tosiasiassa sen ytimessä on rentoutuminen.

Pieni laji on kasvussa niin Suomessa kuin kansainvälisesti.

Kun vapaasukellus nousee otsikoihin, kyse on usein uusista hurjista maailmanennätyksistä tai traagisista onnettomuuksista, jotka ovat johtaneet sukeltajan kuolemaan. Viimeksi vapaasukelluksesta sai lukea uutisista, kun thaimaalaista jalkapallojoukkuetta pelastaneet sukeltajat joutuivat vapaasukeltamaan, kun luola alkoi täyttyä vedellä pumppujen hajottua.

Suurimmalle osalle harrastajista lajin todellisuus on kuitenkin jotain aivan muuta. Nelisen vuotta vapaasukellusta harrastanut Noora Norokytö kohtaakin usein ennakkoluuloja lajistaan.

– Moni luulee, että se on kauhean pelottavaa.

Norokydölle kyse on kuitenkin ennen kaikkea rentoutumisesta. Harrastuksen edetessä yhä enemmän ovat alkaneet kiinnostaa luonnonvedet ja syvyyssukellus.

– Tämä on tosi hyvä laji tarkkailla mielen ja kehon yhteyttä. Veden alla syke laskee, hengitys rauhoittuu ja mieli tyyntyy.

Norokytö on tyypillinen esimerkki vapaasukelluksen nykyharrastajasta.

– Viimeisen parin vuoden aikana noin 70 prosenttia uusista harrastajista on ollut naisia. Yleensä he eivät niinkään kiinnostu ennätyksistä ja kilpailuista, vaan lajin pariin vetävät vedenalainen vapaus ja rauha, sanoo Timo Pöntinen, Freediving Team of Finland -seuran puheenjohtaja.

Viime vuosina ennätysten ja miesten rinnalle ovatkin julkisuudessa alkaneet nousta vapaasukeltavat naiset, minkä Pöntinen uskoo vaikuttaneen kiinnostukseen.

Suurin riski vapaasukelluksessa on tajunnanmenetys.

– Ongelma on se, että keho ei yleensä anna juurikaan merkkejä, kun se lähestyy sitä rajaa, jossa taju lähtee, Timo Pöntinen sanoo.

Kun hengitystä pidättää pidempään, olo alkaa tuntua epämukavalta. Se kuitenkin kertoo vain hiilidioksidin kertymisestä, ei hapen puutteesta – ja epämukavuutta on sukeltaessa opittava tiettyyn rajaan asti sietämään.

Oleellisinta – ja vaikeinta – on rentoutuminen.

– Sukellukset eivät onnistu, jos ei rentoudu, tiivistää Juho Akola, Noora Norokydön niin ikään vapaasukellusta harrastava aviomies.

Kesäisin vapaasukellusta harrastavat Noora Norokytö ja Juho Akola tykkäävät ”fiilistellä” ja tutkia luonnonvesiä. Pelkän maskin kanssa voi mennä muutaman metrin syvyyteen, mutta sen jälkeen vesi kylmenee jo sen verran, että sukeltaja tarvitsee märkäpuvun.

Kuva: Annika Ollanketo

Kunhan noudattaa sääntöjä, vapaasukellus on kuitenkin turvallinen laji, Timo Pöntinen vakuuttaa.

– MM-kisoissa on 20 vuoden aikana ollut yksi kuolemantapaus, ja suorituksia on tehty satojatuhansia.

Älä sukella yksin, kuuluu säännöistä tärkein. Mukana pitää olla aina joku, joka pystyy itsekin samaan suoritukseen.

Myös omien rajojen tunteminen on tärkeää.

– Tiedän, että pystyn pidättämään henkeä paikallani viisi minuuttia. Jos syvyyssukellus kestää 2–2,5 minuuttia ja teen rauhallisesti, tiedän, ettei minulla ole hätää, Norokytö kuvailee.

Yksi vapaasukelluksen vaarallisimpia muunnelmia on painokelkkasukellus, jossa syvyyssukelletaan painojen kanssa. Turvallisuussyistä sitä ei enää suositella tehtäväksi, ja sen ennätysten kirjaaminen on lopetettu.

Vapaasukellus on pieni laji, jolla on Suomessa noin 200-300 aktiiviharrastajaa. Harrastajamäärä on Pöntisen mukaan ollut kasvussa, kun sukellusvuoroja on saatu halleihin lisää.

Myös kansainvälisesti laji on kasvanut varsinkin lämpimien maiden sukelluskohteissa, kun sen maine on tasoittunut extremelajista helpommin lähestyttäväksi.

Suomessa laji painottuu ymmärrettävästi allasharjoitteluun talvella, ja kansainvälisissä kilpailuissa Suomi onkin pärjännyt allaslajeissa varsin hyvin.